Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan. 

Herään kello neljältä aamulla puhelinsoittoon. Äiti ilmoittaa haluavansa tulla kotiin. Rauhoittelen häntä parhaani mukaan. Hänen muistisairautensa on nyt vaiheessa, jossa kotia ei enää ole. Kaikki paikat tuntuvat vierailta. On vain yksi koti, Taivaan koti, josta hän usein puhuu. Mutta sinne ei päästä tuosta vain.

Herään aamulla väsyneenä. En saa päivää käyntiin. Aamupalaveri sujuu kuin horroksessa. Teen mitä pystyn. Olen niin uupunut, että päätän meditoida pitkälläni, peiton alla. Tiedän, ettei se ole hyvä idea.

Muistelen Dalai Lamaa: uni on parasta meditaatiota.

Unimeditaation jälkeen lähden lounastapaamiseen Hakaniemeen. Palaan kotiin hytisevänä. En voi asialle mitään: en kestä kylmyyttä. 8,5 vuotta tropiikissa muutti minua niin, että sairastun pakkasessa.

Koko kehoa särkee. Eilinen pitkä lenkki tuntuu joka puolella. En saa oikein mitään tehdyksi.

Kuudelta teen 40 minuutin hypnoosimeditaation – taas peiton alla. Ja nukahdan taas.

Voisinko pysyä peiton alla ja tulla ulos kesällä, kuten muumipeikot? Talviuni on todella hyvä ajatus.

Julistan tämän päivän tuloksettomaksi. Päätän, että tämä on päivä, jolloin en saa kertakaikkiaan mitään aikaiseksi. Pysyn koko illan peiton alla ja juon kaakaota.

Illalla katselen TED-talkia, jossa hurmaava, pyörätuolissa istuva Stella Young puhuu ”inspiraatiopornosta”. Hän on kyllästynyt olemaan ”terveiden” ihmisten inspiraatio. Hän inhoaa lauseita, joissa vammaisia käytetään rohkaisevina esimerkkeinä siitä, miten asenne ratkaisee. Lauseet kuten ”ainoa vamma on asenne” saa hänet raivostumaan koska ”mikään määrä hymyilyä ei riitä muuttamaan portaikkoa kiitoradaksi kun portaiden juurella istuu pyörätuolissa”

Surukseni luen Stellan menehtyneen muutama vuosi sitten. Mutta hän todellakin ehti ennen poistumistaan näiltä taajuuksilta elää ison elämän.

Katson vielä Areenasta dokumentin Mona Lisa-maalauksesta. Opin, ettei Louvressa esillä oleva maalaus esitäkään Lisa Gherardinia, firenzeläistä kauppiaanvaimoa, vaan maalaus on da Vincin allegoria elämästä. Onneksi se sentään hymyilee.

Elämä on loppumaton oppimisprosessi. Menen nukkumaan kiitollisena siitä, että saan oppia ja että minulla on lämmin peitto, jonka alle ryömiä.