Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan.

Tämä oli kauhea päivä.

Erään perheenjäseneni ongelmat kärjistyivät ja aamu meni asioista keskusteltaessa. Siihen liittyi myös kyyneliä. Unohdin palaverin, joka oli yhdeltätoista ja myöhästyin siitä puoli tuntia.

Kotiin palattuani olin aivan poikki. Menin meditoimaan ja nukahdin. Sen jälkeen ryhdyin järjestelemään seuraavan päivän matkaani pohjoiseen. Kesken kaiken sain soiton palvelutalosta. Äiti vietiin ambulanssilla sairaalaan, koska hän oli ollut sekavampi kuin tavallisesti.

Nyt on ilta ja olo on kuin mankeloidulla lakanalla. Sileä mutta voimaton. Neuvoton. Väsynyt.

Minun on huomenna lähdettävä pohjoiseen viikoksi ja jätettävä äiti sairaalaan. Tällaiseen tilanteeseen joutuu moni. Elämä on joskus vain elettävä ajattelematta mitään, koska ajattelu ei johda mihinkään. Mihinkään ei myöskään johda miksi-kysymys. Miksi tämä tapahtui? Miksi minä? Miksi äiti?

Ilmeisesti siksi, että minun oli koettava tämä kokemus. Se kuuluu käsikirjoitukseen. Se on osa elämäni outoa kudelmaa, jossa ei aina tunnu olevan järkeä. Mutta ainoa keino selvitä järjissään on ottaa napisematta vastaan se, mitä eteen tulee ja olla tekemättä siitä isompaa draamaa, kuin se jo on.

Poltan kynttlää ja istun sohvalla kynttilänvalossa. Minä olen tässä ja nyt ja sen täytyy vain nyt riittää.

p.s. Kun tarkastan tämän blogipostauksen, havaitsen, että tekemässäni julisteessa on virhe. Siinä on sana ”luouutta”. Pitäisi olla luovuutta. Mutta sitten ajattelin, että luouutta on hyvä sana. Se on uuden luomista. Se on parempi sana kuin luovuutta, päätän. Annan virheen olla ja menen nukkumaan.