Onnellisuudesta on tullut samanlaista kuin kaikesta muustakin nykyään: tavoite, joka yritetään saavuttaa erilaisin keinoin, menetelmin ja vippaskonstein. Kun sitten ei onnistuta, masennutaan entisestään.

Mutta mitä ihmettä onnellisuus oikein on?

Pohdiskelin tätä luettuani amerikkalaisen lääketieteen professorin Dan Siegelin haastattelua.

Professori Siegelin mukaan sillä, miten ymmärrämme mielemme on hyvin syvällinen merkitys ihmisyyden kannalta. Hän  väittää, että mieli ei ole ainoastaan aivoissamme vaan se ulottuu fyysisen ruumiimme ulkopuolelle. Se ei siis ole päämme sisällä vaan se ympäröi meitä. Se ei ole vain paikka, jossa koetaan kokemuksia vaan se on myös kokemuksemme. Se on paikka, jossa järjestämme ajatuksiamme ja myös yhdistelemme niitä.

Yhdisteleminen on Siegelin mukaan olennaista. Hän on tullut siihen tulokseen, että kärsimyksemme on suureksi osaksi seurausta siitä, miten käsitämme mielemme. Jos ajattelemme, kuten länsimaisessa kulttuurissa on totuttu ajattelemaan, että mieleni on vain osa minua eikä se ole yhteydessä toisiin, seuraa eristäytyneisyyden tunne.

Esimerkiksi Namibiassa, jossa Siegel oli käynyt, ihmiset korostavat yhteenkuuluvaisuuden tunteen merkitystä onnellisuudelle.

“Yhteiskunnassamme vallitsee käsitys että mieli on aivotoimintaa  ja tämä tarkoittaa, että ”minä”, joka on mielen tuote, on erillinen eikä kuulu minnekään. Mutta me olemme kaikki osa toistemme elämää. Mieli ei ole vain aivotoimintaa. Kun me ymmärrämme, että se on yhteisöllinen prosessi, syntyy valtava muutos yhteenkuuluvaisuudentunteessamme”

Me länsimaiset ihmiset olemme, kuten Siegel toteaa, yksinäisiä. Paljon yksinäisempiä kuin afrikkalaiset.

Olen miettinyt yksinäisyyttä paljon koska tunnen itseni usein hyvin yksinäiseksi siitä huolimatta, että minulla on paljon ystäviä. Siegelin ajatukset saivat minut muistamaan Mosambikin aikojani. Erään kerran jäin siellä seuraamaan paikallisen laajennetun perheen ruokailuhetkeä. Heidän talonsa oli pieni joten ruokailu järjestettiin pihalla.  Perhe ei ollut rutiköyhä mutta ei rikaskaan. Tiesin, ettei kukaan perheenjäsenistä ollut koskaan käynyt ulkomailla eikä ehkä tulisi käymäänkään. Heillä ei ollut autoa. Lapsilla ei ollut omia huoneita eikä Barbie-nukkeja. He eivät käyneet muskareissa ja balettitunneilla eivätkä kesälomamatkoilla.

Huomasin tuntevani kateutta. Olin valmis vaihtamaan etuoikeutetun elämäni koska tahansa köyhempään elämään, jos vain voisin kokea sen, mikä tuolle laajennetulle perheelle oli jokapäiväistä elämää: yhteisöllisyyttä. Yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Varmuutta siitä, että jos minä lankean, joku tulee ja nostaa minut ylös.Tunnetta siitä, että kuulun jonnekin, olen osa jotain, kävi miten kävi.

Olin valmis vaihtamaan ydinperhe-elämäni laajennetun perheen elämään.

Länsimaissa, myös Suomessa, me elämme ydinperheinemme kuin erillisillä saarilla. Jos ydinperheemme hajoaa, ja niinhän usein lopulta käy, jäämme yksin. Tapaamme ehkä ystäviämme mutta he eivät ole todellinen osa elämämme kudelmaa. Kaikilla on omat työnsä, kotinsa, harrastuksensa. Kaikki palaavat lopulta omille saarilleen, olemaan yksin.

Se on melko lohduton käsikirjoitus elämälle.

Olen Afrikan-vuosieni jälkeen ollut vahvasti sitä mieltä, että ydinperhe on surkea keksintö. Se ei toimi. Mutta onko paluuta laajennettuun perhemalliinkaan? Vai voisimmeko kehittää uudenlaisia yhteisöllisyyden muotoja? Mehän elämme jo jakamistaloudessa. Olisko seuraava askel yhteistalous? Tiedän, etteivät kolhoosit ja kibbutsit ole osoittautuneet toimiviksi malleiksi mutta voisiko niitä vielä kehittää? Olisiko mahdollista, että tulevaisuudessa arvokkainta omaisuuttamme olisivatkin lähimmäisemme ja se yhteisömme, johon kuulumme?

Minulla ei ole vastauksia. On vain kaipuu suurempaan, aidompaan, kestävämpään yhteisyyteen. On lohdullista ajatella, että mieleni elää jo siellä. Olen siis ainakin ajatusteni tasolla aina yhteydessä muihin, aivan kuten Buddha aikanaan opetti.

Tämä on hyvä muistaa kun tulee yksinäinen olo.