Kun lasta odotetaan, tavataan sanoa, että ei ole väliä, onko se tyttö vai poika, kunhan on terve. Se on aivan ymmärrettävää. Miksi kukaan toivoisi tähän maailmaan sairasta lasta?

Suurin osa vauvoista syntyykin terveinä. Ilo on suuri.

Olen ollut kuudesti mukana synnytyksissä, paitsi omissani, myös kolmesti tukihenkilönä. Kaikki kuusi vauvaa, joiden syntymää todistin, saivat terveystarkastuksessaan puhtaat paperit. Heistä ei löytynyt vikaa. He olivat täydellisiä.

Ihminen ei nimittäin koskaan ole täydellisempi kuin syntymänsä hetkellä. Vastasyntynyt vauva on maailmankaikkeuden virheettömin mestariteos. Jos maailmassa on jotain puhdasta ja pyhää, niin se on vastasyntynyt lapsi.

Lapsi syntyy maailmaan aina täydellisenä, mutta jotkut lapset syntyvät sen lisäksi myös erityisinä.

Jotkut lapset saapuvat mukanaan ylimääräinen kromosomi. Toisilla on sydämessä reikä. Kolmansien kitalaki on hieman omaperäisesti muotoutunut. Jotkut vauvat syntyvät ennen aikojaan. Joidenkin vauvojen aivot saavat syntymähetkellä pienen vaurion, joka vaikuttaa heidän motoriikkaansa.

Jotkut taas toimivat syntyessään juuri niin kuin vauvojen odotetaankin toimivan, mutta omaperäistyvät myöhemmin. He alkavat katsella maailmaa eri vinkkelistä kuin useimmat muut. Muut katselevat heitä sitten hieman ihmeissään ja miettivät, mikseivät he voi olla samanlaisia kuin kaikki kaikki toiset. Miksi he eivät voi käyttäytyä normaalisti?

Normaalisti?

Siinä se on. Normaali. Maailman rumin ja turhin sana.

Sana normaali tulee latinankielen sanasta normalis, joka tarkoitti alkujaan puusepän suorakulmaa. Sana vakiintui tarkoittamaan tavallista, vakiintuneiden standardien mukaista asiaa.

Normaali lapsi on siis lapsi, joka on kaikin puolin standardien mukainen. Hän on kuin puusepän huolellisesti rakentama huonekalu, jonka jokainen kulma on suorassa ja joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan, horjumatta.

Tällaisen standardi- ihmisen ajatellaan solahtavan elämänputkensa läpi sulavasti kuin saukko, aiheuttamatta vanhemmilleen huolta ja yhteiskunnalleen ylimääräisiä kustannuksia. Kun hän sitten kuolee, kutakuinkin keskimääräisen elinikäodotuksen mukaisessa iässä, maailma voi huokaista helpotuksesta. Hän eli hyvän elämän.

Mutta jotkut ihmiset elävät hieman erilaisen elämän.

Eräs lukijani kertoi tyttärestään, joka on autistinen. Hän kertoi, että sukulaisten on vaikeaa suhtautua tyttöön, koska tämä käyttäytyy niin omaperäisesti. He eivät edes vaivaudu tervehtimään tyttöä.

Sanoin äidille, että erityislapset ovat siunaus. Rohkenin sanoa näin, sillä yhdestä terveenä syntyneestä lapsestani kehittyi myöhemmin tavallaan erityislapsi. Elämä hänen kanssaan on ollut melkoista seikkailua ja vaikka on ollut aikoja, jolloin olisin mielihyvin ottanut vastaan hieman vähemmän vaativan kasvatustehtävän, en voi kieltää sitä, mikä on totta: on erityispoikani ansiota, että olen lakannut mittaamasta asioita suorakulmilla.

Suorakulma on nimittäin huono väline hahmottamaan maailmaa, jossa mikään kulma ei ole suora.

Ja normaali on huono määre kuvaamaan maailmaa, jossa mikään ei ole normaalia.

Abraham-energiaa kanavoiva Esther Hicks käyttää autismista ilmausta awesome-ism. Suomeksi se olisi ehkä jotain sellaista kuin mahtavismi. Tämä termi sopii mielestäni kaikkiin erityisihmisiin.

Mahtavistiset ovat Estherin mukaan monessa suhteessa muita kehittyneempiä. Hehän aistivat maailman paljon monimuotoisemmin kuin muut. He elävät ehdottomassa linjauksessa. Se on olotila, johon ns. normi-ihmiset eivät koskaan pääse. He ovat herkistyneet aistimaan maailmankaikkeuden energioita tavalla, josta meillä muilla ei ole mitään käsitystä. He kokevat asiat väreinä, muotoina, tuntemuksina.

Mahtavistisia ei voi muokata salonkikelpoisiksi. He eivät kertakaikkiaan opi tanssimaan hovitansseja.  Heidän oma tanssinsa virtaa niin vahvana heidän jäsenissään.

Kun me muut näemme maailman enemmän tai vähemmän vinksallaan olevina suorakulmioina, mahtavistiset näkevät maailman kuin kaleidoskoopin läpi. Niin ainakin luulen. Voimme vain arvailla, miten ihmeellisiä näkymiä heidän putkestaan avautuu.

Tottakai elämä mahtavististen lasten kanssa on usein rasittavaa maailmassa, jossa ihaillaan kaikkein eniten järjestystä, täsmällisyyttä ja ennalta-arvattavuutta. Omissa maailmoissaan seikkaileva mahtavistinen henkilö aiheuttaa järjestäytyneessä muurahaiskeossamme sekasortoa ja epäjärjestystä. Meidän on sitä vaikea sietää, koska me emme kestä elämää mukavuusalueemme ulkopuolella ja mahtavistiset tuuppaavat meidät jatkuvasti sinne.

Kun ajattelee, millainen paikka tämä meidän mukavuusalueemme on, meidän pitäisi olla mahtavistisille ikikiitollisia.

Luin juuri jutun fitness-mallista, josta tuli miljonääri siksi, että hän pääsi takaisin anorektisiin mittoihinsa vain kaksi viikkoa synnytyksensä jälkeen. Tämän saavutuksen johdosta hänellä on kuulemma nyt miljoonia Instagram-seuraajia. Kuvissaan hän seisoo peilin edessä ja pitelee kännykkäänsä rakennekynsissään, suu muodikkaasti mutrussa. Hän on pukeutunut treeniasuun, joka paljastaa hänen selkärankaan kiinnittyneen vatsansa.  Sana ”normaali” ei tullut ensimmäisenä mieleeni kuvaa katsoessani. Olin itse asiassa hieman kauhuissani. On tietysti hienoa, että tämä vatsaton henkilö on vaurastunut juuri vatsattomuudellaan, jota monissa kulttuureissa pidetään varattomuuden merkkinä, ja voi siten kaikkien odotusten vastaisesti tarjota lapsilleen yltäkylläisen elämän.

Mutta jos minulta kysytään, soisin miljoonia seuraajia mieluummin esimerkiksi Martha Beckin Adam-pojalle.

Se, että Adam on ylipäänsä olemassa, on pieni ihme. Kun selvisi, että Adamilla on ylimääräinen kromosomi, hänen äitinsä, Harvardissa väitöskirjaa valmisteleva huippusuorittaja Martha Beck alkoi etsiskellä aborttiklinikoiden yhteystietoja. Down –lapsi ei mitenkään kuulunut Marthan suunnitelmiin. Mutta sitten tapahtui jotain merkillistä. Marthan valtasi täydellinen varmuus siitä, että juuri tämän lapsen oli tultava hänen elämäänsä. Adam syntyi ja loppu on, kuten tavataan sanoa, historiaa.

Adamin vatsanahka ei ole kiinni hänen selkärangassaan mutta hän osaa kommunikoida karhujen kanssa. Jos hänet vie joogaamaan, on varauduttava siihen, että hänen käsiinsä saattaa ilmestyä energiapalloja. Hän tietää ja näkee asioita, joista meillä taviksilla ei ole mitään käsitystä.

Martha Beckistä kasvoi Adamin ansiosta maailman tunnetuin elämäntapaohjaaja ja menestyskirjailija. Käyttäen Marthan omaa ilmausta, Adam vei hänet matkalle metsään.  Martha kertoo tästä matkastaan viimeisimmässä kirjassaan Diana, Herself: An Allegory Of Awakening. Hän kuvaa metsämatkaansa omituisimmaksi mutta silti normaalimmaksi kokemuksekseen. Sen aikana hän oivalsi, että elämässä on kyse vain yhdestä asiasta: rakkaudesta.

Ehdottoman rakkauden äärellä pelko, normaalius ja kaikki se, mitä olemme tottuneet pitämään ”tavallisena” elämänä yksinkertaisesti häviää. Se on ihanaa ja kamalaa. Ja se vapauttaa meidät tavoilla, joita on vaikea kuvitella ennen kuin koemme ne itse.

Kun katselen kuvia itsensä näännyttäneistä fitness-malleista, en näe missään rakkautta. Näen äitejä, jotka inhoavat kehojaan niin, että haluavat kutistaa ne olemattomiin. Näen luonnottomia kauneusihanteita. Näen tyytymättömyyttä, kateutta ja itsekkyyttä.

Mutta kun katselen videota Adamista tanssimassa salsaa, rakkaus tihkuu tietokoneeni ruudulta runsaana kuin siirappi tikkunekusta. Haluan mennä tanssimaan Adamin kanssa. Haluan nähdä kun Adam heittelee valopalloja. Haluan kuulla, kun hän puhuu karhuille.

Kun Adam täytti 22-vuotta, hän joi lasin samppanjaa Oprahin seurassa. Se on Adamin kaltaisen mahtavistisen henkilön arvolle sopiva tapa juhlia sitä siunausta, jonka hånen syntymänsä on tähän maailmaan tuonut.

Tämän blogin kuva on muuten kuvakaappaus videolta ”Dear Future Mom”. Siinä mahtavistiset kertovat tuleville äideille, miksi elämä mahtavistien kanssa on niin…no, kertakaikkiaan mahtavistista.