Muutama viikko sitten heräsin siihen tosiasiaan, että autoon piti vaihtaa kesärenkaat.

Lähdin renkaidenvaihtoon vastahakoisesti, koska olin juuri tekemässä jotain, joka piti saada tehdyksi, kuten tässä maailmassa niin usein käy. Mutta rengas-asia oli pakko hoitaa, koska viranomaisten asettama takaraja renkaanvaihdolle oli jo ohi.

Renkaanvaihtoon oli jono, tietysti. Sakon uhka saa ihmiset liikkeelle. Odotusaika arviolta 45 minuuttia. En voinut välttyä harmituksen tunteelta. Vetäisin henkeä ja menin autooni meditoimaan. Palatessani pajalle jouduin vielä odottamaan. Aloin lukea erästä naistenlehteä. Siinä kertoi tarinaansa muutama julkisuuden henkilö, kaikki kolme naista taiteellisella alalla. Kaikilla oli ollut elämässään vastoinkäymisiä. Avioeroja, kuolemaa, sairautta, hometaloa, puolison mielenterveysongelmia. Mutta sitten he olivat selvittäneet vaikeutensa ja elämä hymyili taas.

Heitin lehden närkästyneenä pöydälle.

Tiedän, että naistenlehtiä myydään juuri näillä vaikeuksista voittoon –tarinoilla. Ne kiinnostavat ihmisiä. Selviytymistarinat ovat voimauttavia.

Ne ovat myös harhauttavia.

Ei ole mitään vaikeuksista voittoon polkua, jonka päätepisteessä odottaisi Auvola. Totuuden nimessä on sanottava, etteivät lehdet sitä väitäkään. Mutta aivan samoin kuin romanttisissa komedioissa, tarina lehtijutuissakin lopetetaan siihen, mistä elämä vasta alkaa. Johonkin se tietysti pitää lopettaa. Mutta silti.

Yleisölle jää vaikutelma, että siellä ne nyt sitten istuvat puutarhakeinussa ja syövät mansikoita onnellisina elämänsä loppuun asti.

Olen itse kulkenut melkoisen kärsimyksen tien ja mennyt tulirenkaan läpi, suosikkielämäntapavalmentajani Martha Beckin termiä lainatakseni. Olen päässyt paikkaan, jota Beck kutsuu Rauhan keskukseksi. The Core of Peace. On huomattava, että kyseessä on nimenomaan paikka. Ei olotila. Paikoissa sattuu ja tapahtuu. Mennään edes takaisin. Sellaista elämä on, Rauhalassakin.

Martha Beck on niin sympaattinen siksi, että vaikka hän on maailmankuulu menestyskirjailija ja varmasti aika rikaskin, hänen tarinansa jatkuu. Hän kertoo rohkeasti myös niistä päivistä, jolloin hän haahuilee päiväkausia aamutakissa ja kauhoo suuhunsa vanukasta suoraan jääkaapista.

Samaan ryhmään kuuluu toinen menestyskirjailija, Elizabeth Gilbert. Hän kirjoitti omasta kärsimystarinastaan kirjan Eat Pray Love. Kirja päättyy juuri niin kuin naistenlehden jutut ja romanttiset komediat – jollainen kirjasta tehtiinkin.

Mutta Gilbert jatkaa tarinaansa. On virkistävää kuulla, että häntäkin kyrsii ajoittain. Hänkin pettyy itseensä. Hänenkin hiuksensa ovat joskus huonosti.

Ja sitten on vielä Sonia Choquette, maailmankuulu intuitiivinen parantaja ja spirituaalinen opettaja. Sonia on tehnyt elämäntyönsä auttaen muita kuulemaan intuitionsa äänen ja luottamaan siihen. Sonia säteilee rauhaa ja tasapainoa ja on aina ollut paras mainos opetuksilleen.

Kunnes sitten Siperia päätti opettaa hieman Soniaakin. Lyhyen ajan sisällä Viikatemies vieraili hänen perheessään hieman turhan tiuhaan. Tämän lisäksi hänen 30-vuotinen avioliittonsa päättyi miehen ilmoittaessa yllättäessä saaneensa tarpeeksi.

Mitä tekee maailmankuulu guru tällaisessa tilanteessa?

Ei ainakaan hakeudu akvarellimaalauskurssille tai eroryhmään. Sonia vetäisi henkeä ja tuli ulos kaapista. Näin tässä nyt kävi, hän ilmoitti. Näin voi käydä kaikille, oli kuinka valaistunut tahansa. Vahingoniloisilta loppui lysti alkuunsa.

Sitten Sonia meni ja kirjoitti asiasta menestyskirjan. Jokaisella pilvellä on hopeareunus. Joskus kultainenkin.

Renkaanvaihtoreissuni oli kaikin puolin epäonnistunut. Kaiken odottelun jälkeen jouduin vielä ostamaan uudet renkaat, jotka maksoivat 400 €. Mulkoilin synkästi pöydällä lojuvaa naistenlehteä. Se oli saanut minut huonoille taajuuksille.

Lähdin kotiin. Itkin. Keitin kalakeittoa. Söin.

Ja sitten kirjoitin tämän blogikirjoituksen.

Jokaisella pilvellä on hopeareunus.