Tutkijat ovat yhtä mieltä tästä: onnellisuus on onnellisen elämän edellytys.

Onnellisuus ei siis ole onnellisen elämän seuraus. Onnelliset ihmiset eivät ole onnellisia ihmisiä siksi, että heillä on asiat hyvin. Heillä on asiat hyvin siksi, että he ovat onnellisia.

Huh!

Mietitäänpä hiukan. Millainen on onnellinen elämä? Sille ei ole olemassa mitään yksiselitteistä määritelmää. Mutta oli se millainen tahansa, yksi asia on varmaa. Elämä ei tee meitä onnelliseksi. Me teemme sen aivan itse.

Tietenkin on asioita, jotka ilahduttavat meitä. Mutta ilahduksen tunteet ovat hetkellisiä. Niiden varaan ei voi perustaa oikein mitään. Elämä ei ole suoraa kyytiä. Asioita sattuu ja tapahtuu. Elimme kuinka hyvin tahansa, eteen voi tulla ikävä yllätys. Emme kerta kaikkiaan koskaan voi täysin hallita elämämme kulkua. Voimme syödä vitamiineja ja säästää rahaa ja mennä naimisiin henkilön kanssa, joka tuntuu kaikin puolin turvalliselta, ja silti sairastua, joutua konkurssiin ja tulla jätetyksi.

Tavallinen reaktio töyssyihin elämämme tiellä on tuntea tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Miksi tämä tapahtui minulle?

Olen kuluttanut paljon aikaa pohtimalla tätä kysymystä ja voin kertoa, että en ole saanut siihen vastauksia. Tästä olen päätellyt, että kysymys elämän oikeudenmukaisuudesta on turha. Se on väärin asetettu. Elämä ei ole oikeudenmukainen siinä mielessä, kuin me sanan ”oikeudenmukaisuus” ymmärrämme. Elämä ei ole mikään piirakka, josta jaetaan jokaiselle samankokoinen pala. Elämä on mysteeri.

Elämä on myös systeemi. Kun katson omaa elämääni, näen sen kulussa tarkoituksenmukaisuutta. Olen kulkenut tietä, joka on johtanut kokemuksesta toiseen ja jokainen kokemus on tehnyt minusta enemmän minut.

Vaikka me ihmiset voimme toimia oikeudenmukaisesti toisiamme kohtaan, emme voi odottaa, että elämä, tämä ihmeellinen matriisi, toimisi meitä kohtaan tavalla, jota pidämme oikeudenmukaisena. Tai voimme me tietysti sitä odottaa, kun hyväksymme, että seurauksena ei ole muuta kuin armoton turhautuminen.

Ainoa fiksu tapa suhtautua elämäänsä, on ottaa se vastaan. Juuri sellaisena kuin se on.

Kreikkalaisilla on sana kefi. Se tarkoittaa elämäniloa. Kefi joko on ihmisessä tai se ei ole. Jos sitä ei ole, elämästä syntyy raskas kamppailu. Jos sitä on, minkä tahansa töyssyn yli pääsee tanssien.

Jos kefi on hieman hukassa, sitä kannattaa houkutella takaisin. Sen voi tehdä tekemällä asioita, joita rakastaa. Niiden tekeminen on syytä aloittaa kirjoittamalla niistä lista ja sitten tekemällä niitä joka päivä, mahdollisimman usein.

Aivan sama, mitä ympärillämme tapahtuu, meillä on paitsi oikeus, myös velvollisuus tehdä asioita, jotka vahvistavat kefiämme. Ilman sitä, nimitäin, meistä ei ole kenellekään yhtään mitään hyötyä.

Minä rakastan esimerkiksi hiljaisuutta, kävelyretkiä koiran kanssa, ystävien tapaamista, japanilaisia kaalilettuja, inspiroivien kirjojen lukemista, kynttilänvaloa, tummapaahtoista kahvia, sienestämistä, elokuvia, sängyssä loikoilua, pitkiä sunnuntailounaita perheeni kanssa.

Tänä syyskuuna lupaan itselleni pitää erityisen hyvää huolta kefistäni ja tehdä mahdollisimman paljon sitä, mitä rakastan. Tämä ei suinkaan tarkoita, että minun pitäisi jatkuvasti olla euforian vallassa. Elämässä on suruja ja kun niitä tulee, ne on surtava. Ei niistä muuten pääse. Mutta surun keskelläkin voi aina jaksaessaan kiinnittää huomionsa hetkeksi johonkin iloa tuottavaan asiaan.

Kefi nimittäin toimii niin, että kun sille antaa pikkusormen, se vie vähitellen koko käden.