Vanhempi poikani osallistui hiljattain retriittiin, jonka veti zen-munkki ja punk-basisti Brad Warner. Sain tuliaiseksi Warnerin kirjoittaman kirjan There Is No God And He Is Always With You eli suomeksi jotain sellaista kuin, että Jumalaa ei ole ja hän on aina kanssasi.

Kirjan nähtyäni ensimmäinen tunteeni oli hillitön kateus. Kirjan nimihän on paras ikinä. Miksi minä en keksinyt sitä? Sitten luin kirjan ja totesin sen olevan yhtä hyvän kuin nimensä.

Kateuden syrjäytti pian kiitollisuus.

Ensinnäkin siitä, että Brad oli paitsi kirjoittanut kirjan etusivulle omistuskirjoituksen, myös piirtänyt värikynällä dinosauruksen. Sen päällä luki Kati.

Ja toiseksi siitä, että kirja oli kuin vastaus rukoukseeni.

Kirjassa Brad puhuu Jumalasta, Zenin perspektiivistä tarkasteltuna.

Brad sanoo uskovansa Jumalaan. Kuten arvata saattaa, hänen Jumalansa ei ole lainkaan samanlainen kuin se Taivaan Isä, joka meille pyhäkoulussa esiteltiin. Hän ei istu pilven päällä, Hänellä ei ole partaa, Hän ei ole kenenkään Isä, Hän ei ole mies eikä Hän ole yhtään mitään sellaista kuin me mielikuvissamme ajattelemme Hänen olevan.

Säästän Bradin Jumala-ajatukset ensi vuonna ilmestyvään kirjaani, joka käsittelee Jumalaa ja jonka nimeä (Iso ajatus) Brad ei pitänyt mitenkään erityisen hyvänä, kun sen sähköpostissa hänelle tohkeissani kerroin. Mutta helppohan hänen on sanoa. Hän ei nimittäin keksinyt oman kirjansa nimeä itse vaan varasti sen Zen-mestari Joshu Sasakilta. Minä varastin omani fyysikko Sir James Jeansilta ja olen edelleen sitä mieltä, että se on oikein hyvä, ellei erinomainen, nimi, vaikka onkin mahdollista, että Sir James oli väärässä. Ehkä maailmankaikkeus ei sittenkään ole iso ajatus.

Joshu Sasaki sen sijaan oli aivan varmasti oikeassa. Hänhän elikin 107-vuotiaaksi.

Kirjojen nimet ja Jumala sikseen, haluan palata ajatukseen, jonka Brad kirjassaan esitti ja joka kyllä liittyy hänen käsitykseensä Jumalasta.

Sivulla 119 Brad kirjoittaa näin, vapaasti suomennettuna:

Me emme tiedä mikä meille on hyväksi ja mikä ei. Saatuani kouluni päätökseen hain useita työpaikkoja Akronista, Ohiosta, jossa silloin asuin. En saanut yhtäkään. Valitin katkerana kurjaa kohtaloani ja elämän epäoikeudenmukaisuutta. Mutta juuri se, etten löytänyt kotipaikaltani työtä, ohjasi minut muuttamaan epätoivoisena Japaniin. Siellä elämäni kääntyi dramaattisesti parempaan suuntaan ja nimenomaan kauheiden kokemusteni ansiosta. Tällaista tapahtuu koko ajan.

Luettuani tämän kappaleen en osannut sanoa muuta kuin, että niin tapahtuukin.

Juuri sellaista elämä kokemukseni mukaan on: sarja kauheita kokemuksia, joiden ansiosta se muuttuu vähitellen paremmaksi.

Nykyään meidän annetaan ymmärtää, että elämän on tarkoitus olla yhtä iloista piknikkiä ja jos se ei ole, meidän pitää oppia menetelmiä, joiden avulla sen sellaiseksi saisi.

Minäkin ajattelin aikanani näin.

Mutta en ajattele enää.

Eräässä Ryhmäteatterin esityksessä kauan sitten Sara Paavolaisen esittämä naishenkilö sanoi, että ”kun se parasta on ollut, tuskaa ja kärsimystä se on ollut”.

Silloin, kaksikymppisenä, nauroin tälle toteamukselle. Se oli mielestäni aivan älytön ajatus. Nyt, viisikymppisenä, en naura vaan nyökyttelen. Niin se on. Elämän kauneus on sen kauheudessa.

Esther Hicks kutsuu näitä kauheuksia kontrasteiksi. Ne ovat hänen mukaansa arvokkaita, koska ne kertovat meille, mitä emme halua.

Yksi elämän suurista mysteereistä nimittäin on, että vaikka me kyllä tiedämme, mitä haluamme (onnellisuus), me emme tiedä, miten sen saavuttaisimme. Me kyllä luulemme tietävämme. Tämän luulon perusteella me sitten ryhdymme laatimaan suunnitelmia. Sitten me ryhdymme toteuttamaan suunnitelmiamme. Ja kaikki meneekin hyvin kunnes sitten.

Pam!

Ei enää menekään.

Opin Bradin kirjasta, että elämä on systeemi. Brad kutsuu tätä systeemiä Jumalaksi. Systeemi toimii meille salatulla tavalla mutta aina kuitenkin tarkoituksenmukaisesti. Kaikki mikä tapahtuu, on lopputuloksen kannalta välttämätöntä.

Kaikki.

Me voimme joko uskoa tähän systeemiin tai emme mutta elämäntaakastamme tulee huomattavasti kevyempi kantaa, jos siihen uskoo. Sitä paitsi Brad Warnerin zenbuddhalainen systeemiteoria on omassa elämässäni osoittautunut todeksi. Kun kaikki on tuntunut olevan lopussa, olenkin yhtäkkiä havainnut, ettei mikään ole vielä alkanutkaan. Eipä ihme, että tiibetinbuddhalaiset kutsuvat tällaista tyhjiötä alun aluksi.

Alun alku kuulostaa ihanalta koska se on. Alun alussa on hyvin pimeää ja hiljaista eli juuri sellaista, jossa asiat parhaiten itävät ja alkavat kasvaa. Siellä ollessaan ei kannata hötkyillä. Kestää nimittäin jonkin aikaa, ennenkuin alku ryhtyy alkamaan. Sitä odotellessaan voi vain olla ja nauttia hiljaisuudesta, sillä hiljaisuus on, kuten Brad Warnerkin kirjassaan toteaa, parasta, mitä on.