Katsoin eilen Netflixistä dokumenttielokuvan nuoresta newyorkilaismiehestä, Jonas Elrodista, joka alkoi yhtäkkiä nähdä henkimaailman olentoja. Tämä irokeesihiuksinen filmintekijä ei ollut koskaan ollut mitenkään hengellinen eikä tuntenut näihin asioihin mitään vetoa. Mutta siinä hän yhtäkkiä oli, henkien kanssa.

Aluksi tilanne oli hänelle vaikea. Miten elää maailmassa, johon on auennut uusi ulottuvuus? Miten selvitä arjesta kuuden aistin kanssa, kun viidessäkin on tekemistä?

Dokumentissaan Jonas haluaa selkoa tilanteeseen. Hän käy psykiatrilla ja aivokuvassa. Vikaa ei löydy.

Hän keskustelee Princetonin yliopistossa paranormaaleja ilmiöitä tutkineen professorin Robert G.Jahnin kanssa. Jahnin johtama tutkimuslaitos mittasi matemaattisin menetelmin kollektiivisessa tietoisuudessa tapahtuvia muutoksia, pyrkien osoittamaan, että meillä on yhteinen tietoisuus, joka reagoi dramaattisiin maailmantapahtumiin mitattavissa olevalla tavalla.

Jahnin projekti lopetettiin myöhemmin “ristiriitaisena”.

Jonas käy puhumassa Zen-munkkien ja uushenkisyys-opettajien kanssa.

Dokumentin lopussa Jonas lähtee tapaamaan Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvan Skokomish-heimon jäseniä.

Mielenkiintoista, että kaikista dokumentissa haastatelluista “asiantuntijoista” juuri skokomishit, nämä luonnon kanssa kiinteässä yhteydessä elävät intiaanit kuulostavat kaikkein täyspäisimmiltä.

Skokomishien kielessä ei ole uskontoa tarkoittavaa sanaa.

Jonas istuu “hikimajassa”, saunantapaisessa jurtassa, jonka kuumilta kiviltä pyydetään apua. Niille heitetty vesi tuottaa höyryä, joka on skomishien mukaan kuin “luojan hengitystä”. Se puhdistaa ulkomaailmasta peräisin olevan mielen kaaoksen, vihan, kateuden. Jonasta kehotetaan avautumaan ja jättämään vanha kauna taakseen.

Jonas poistuu Skokomishien luota mieli keventyneenä. Hän alkaa nähdä järjettömissä kokemuksissaan, jos ei järkeä, niin mielekkyyttä.

Jonas Elrodin dokumentin nimi on Wake Up. Herää. Jonas kokee heränneensä. Vaikka hänen kokemansa “yliluonnolliset” kokemukset tuntuivat aluksi painajaismaisilta, todellinen painajainen oli se unielämä, jota hän huomasi koko siihenastisen elämänsä eläneensä.

Jonaksen skokomisheilta oppimista asioista tärkein lienee ykseyden oivallus. Me kaikki kuulumme yhteen. Meitä ei erota toisistamme oikeastaan juuri mikään. Tämän asian oivaltaminen ei ole uushenkisyyshömppää tai rajatietoa. Se on ihmiskunnan ainoa toivo.

Ryhdyttyäni meditoimaan, ensimmäisiä kokemiani asioita oli juuri se. Ykseys. Sen koettuaan on vaikeaa perustella kateutta, kaunaa, katkeruutta ja itsekkyyttä. Sitä huomaa jollain hyvin perustavaalaatua olevalla tavalla, että olemme kaikki aivan kirjaimellisesti samassa veneessä.

Lopuksi on taas pakko siteerata lempirunoilijaani Eino Leinoa. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas: hänen runonsa Hymyilevä Apollo pitäisi opettaa ulkoa kaikille Suomen koululaisille, koska se sisältää kaiken, mitä elämästä pitää tietää

Tässä siitä säe:

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!