Koska me ei olla enää me
Ostetaan joululahjat joillekkin toisille
Sä et kuulu enää mulle
Kun lähdet en perääsi enää kävele
Koska me ei olla enää me

 

Näin lauloi Sanni muutama vuosi sitten.

Parisuhteen päätyttyä me-yksikkö hajoaa kahdeksi minäksi, jotka sitten kyräilevät toisiaan. Luonnollista – paitsi että eihän se ole.

Länsimaiset ihmiset nimittäin kärsivät minä-harhasta. He kuvittelevat, että meidät voi jakaa minuksi, sinuksi ja häneksi ja että näitä kaikkia erottaa jokin hyvin selkeä raja.

Tosiasiassa raja on veteenpiirretty.

Buddhalaisuus lähtee siitä, että mitään ”minua” ja ”sinua” ja ”häntä” ei itseasiassa ole olemassa siten, kuin me kuvittelemme. Olemme kaikki kuin aaltoja meressä. Olemme osa (aaltoja)  tietoisuutta (meressä).

Ja ihme kyllä, tämä ajatus on saanut tukea aivotutkimuksesta. Minä (sellaisena kuin me sen ajattelemme, muista täysin erillisenä toimijana) on fysiologisestikin ajatellen illuusio.

Teollistuneissa maissa, kuten Suomessa, vallitsee hyvin individualistinen kulttuuri. Täällä niin sanotusti minäistetään. Mennään minä edellä.

Minäistäminen tuntuu luonnolliselta mutta sitähän se ei ole.

Se on hyvin luonnotonta. Ihminen on laumaeläin ja selviytynyt tähän asti yhteistyön ansiosta.

Yhteistyö on voimaa mutta joskus se on voimatonta Esimerkiksi silloin, kun joku ottaa kunnian minun tekemästäni työstä. Tai varastaa ideani. Tai käyttää luvatta minun tuottamaani materiaalia.

Vasta eilen olin tällaisessa tilanteessa. Kyse oli pienestä perheasiasta. Eräs perheenjäseneni oli ilahtunut eräästä ajatuksesta, jonka hän ajatteli olevan peräisin eräältä toiselta perheenjäseneltä. Minulle tuli heti tarve korjata tämä kohtalokas väärinkäsitys. Ei, kyllä se olin minä, joka sen keksin, kuulin itseni sanovan.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä minä niin sanoin. Miksi minulle oli yhtäkkiä tärkeää jäljittää ajatus sen syntysijoille?

Etenkin kun en itse asiassa ollut varma, missä sen syntysijat olivat. Olin ehkä lausunut ajatuksen ensimmäisenä ääneen mutta kaikkein todennäköisimmin se oli jo muhinut jossain ideoiden perunapellossa, jota me kaikki olimme kastelleeet ja kuokkineet. Me olimme kaikki osallistuneet sen tuottamiseen. Joku sen sitten sanoi ääneen.

Ja näinhän on kaikkien ajatusten laita. Mikään ei koskaan synny tyhjiössä eikä kenenkään omassa päässä. Me istumme kaikki toistemme olkapäillä.

Päätimme eräässä työryhmässä muutama päivä sitten lakata puhumasta yksikön ensimmäisessä persoonassa. Päätimme, että aina kun keskustelemme ulkopuolisten kanssa, käytämme monikon ensimmäistä persoonaa. Me. Aivan sama, kuka minkäkin ajatuksen on ensimmäisenä esittänyt, se on heti synnyttyään kaikkien omaisuutta.

Me emme enää minäistä. Me meistämme.

Mudita on sanskriittia ja tarkoittaa toisten menestyksestä iloitsemista.  Se on ehkä vaikein kaikista taidoista. Mutta se on kyllä oppimisen arvoinen. Miksi? Koska tuntuu aivan hemmetin hyvältä kun sen oppii.

Meistäminen tuntuu hyvältä, koska me tiedämme, että se on oikein. Kun meistämme, huomio kohdistuu asioihin eikä egoihin. Kun huomio on asioissa, ne edistyvät. Aikaa ei mene egojen välisten ristiriitojen selvittämiseen. Meistäminen poistaa kilpailun, kateuden ja turhan nokittelun. Tilalle tulee yhteistyö, rauha ja rakkaus. Sellaisesta maaperästä nousevat kaikkein parhaimmat ideat ja innovaatiot.

Kokeilkaa vaikka!