Elämän kehä
Saa meidät liikkeelle
Epätoivon ja toivon kautta
Uskon ja rakkauden kautta
Kunnes löydämme paikkamme
Elämän kehällä

Tämä on vapaa suomennokseni Disneyn Leijonakuninkaan aloituslaulusta The Circle of Life.

Japaninkielen sana enso tarkoittaa kehää. Se on tunnettu zen-symboli, ympyrä, joka maalataan yhdellä siveltimenvedolla. Sivellin nostetaan juuri ennen kuin ympyrä on kokonainen, niin että viiva katkeaa ja ennen katkeamistaan himmenee. Enso symboloi sitä hetkeä, kun mieli päästää irti ja antaa hengen lentää ja luoda.

Vain valaistunut ihminen voi maalata todellisen enson.

Kehä ei ole suotta sopiva symboli elämälle. Se ilmentää maailmankaikkeuden tarkoituksenmukaisuutta, sitä ikuista elämän kiertokulkua, jota leijonakuningas Mufasa opettaa pojalleen Simballe.

Ja kyllähän Simba oppiikin, mutta vasta äärimmäisen menetyksen ja siitä seuraavan murheen kautta.

Monet varmasti ajattelevat, että Disneyn elokuvat eivät ole kaksisia elämän oppitunteja. Eivät ne ehkä olekaan. Ne ovat suuria yksinkertaistuksia. Ja juuri siinä piilee mielestäni niiden suosio ja voima, vähän samaan tapaan kuin enso-symbolissa.

Eräässä Truffaut´n elokuvassa Fanny Ardantin esittämä henkilö sanoo, että elämän totuus löytyy kaikkein banaaleimpien iskelmien sanoituksista. Olen kokenut tämän olevan täysin totta. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että iskelmien sanoittajilla ei ole paineita olla itseään fiksumpia. Riittää kun sanoitukset rimmaavat ja resonoivat kuulijoiden tunteiden kanssa. Uskoakseni juuri tästä syystä niiden totuusarvo on joskus korkeampi kuin monenkaan taiteellisen mestariteoksen. Ne osuvat suoraan olemisen ytimeen ja siihen tietoon, joka on meillä kaikilla sisuksissamme tälle planeetalle syntyessämme.

Mikä on sen tiedon ydin?

Mielestäni se on se, että maailmankaikkeus ei ole kaoottinen vaan systeemi. Se on juuri kuin enson kehä – täydellinen mutta toisaalta myös hieman arvaamaton.

Katselin eilen koiralenkilläni voikukan hahtuvapalloa. Minun oli oikein kyykistyttävä sitä tarkastelemaan. Sehän on aivan uskomaton luonnonilmiö. Sen täydellisen pyöreä pallomuoto koostuu hahtuvapäisistä siemenistä, jotka jonkin mystisen maailmankaikkeutta liikuttavan lain mukaan ovat asettuneet Fibonacci-numerosarjaa noudattavaan spiraalimuotoon, kuten niin monet muutkin luonnonilmiöt.

Fibonacci-numerosarja saadaan kun lasketaan yhteen kaksi edellistä lukua joista sitten muodostuu seuraavan luvun arvo (0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13). Spiraalikuvio muodostuu kun piirretään Fibonacci-sarjan mukaisesti toisiinsa kiinnittyneitä neliöitä. Tästä löytyy paljon tietoa googlaamalla, joten en edes yritä selittää asiaa tässä.

Fibonaccin numerosarja ja kultainen leikkaus ovat esimerkkejä Pyhästä geometriasta. Nimitys Pyhä geometria taas on esimerkki ihmisen taipumuksesta etsiä ”yliluonnollinen” selitys ilmiöille, jotka ylittävät ymmärryksemme. Se lienee eräänlaista älyllistä laiskuutta.

Minun on tosin myönnettävä kokeneeni voikukan hahtuvapallon edessä tunnetta, jota voisin hyvin kutsua pyhäksi. Samoin käy kun katselen kultaisen leikkauksen mukaan sommiteltua maalausta tai kuuntelen musiikkia, jonka nuotit on aseteltu matematiikkaan palautuvia harmonian lakeja noudattaen. Näin on laita esimerkiksi Bachin musiikissa.

Skeptikot huomauttavat, että vaikka osa luomakuntaamme onkin rakentunut tavalla, joka voidaan tulkita Fibonaccin numerosarjan mukaisesti, suuri osa siitä ei ole. Pyhä geometria ei siis selitä kaikkea eikä sitä siis siksi voi pitää pyhänä.

Vai voiko sittenkin?

Zen-ympyrä enso ei ole täydellinen. Se on tavallaan jäänyt kesken. Sen ääriviiva katoaa siinä kohtaa kun piirtäjä päästää irti ajattelevan mielensä ohjauksesta ja antaa henkensä/ sielunsa/ tietoisuutensa lentää ja luoda vapaasti.

Vaikuttaisi siltä, että maailmankaikkeus on lähes täydellinen systeemi. Kaikki toimii melkein ennalta-arvattavasti.

Mutta ei aivan.

Japanilainen Wabi Sabi –filosofia näkee täydellisyyden epätäydellisyydessä. Ruukussa on kauneinta siinä oleva särö. Samanlainen särö on maailmankaikkeudessa. Se on se kohta, jossa on meidän tilaisuutemme. Siellä on meidän pelikenttämme. Siellä on meidän mahdollisuutemme tuoda maailmankaikkeuteen jotain, jota siellä ei vielä ole ja jonka vain me voimme sinne tuoda.

Tällaista toimintaa kutsutaan yhteissuunnitteluksi.

Mutta mitä ihmettä minun sitten pitäisi pelikentälläni tehdä?

Olen tullut siihen tulokseen, että tähän emme koskaan saa vastausta samalla lailla kuin Mooses sai laintaulut Siinain vuorella. Kyse on todellakin elämänkehästä, kuten Mufasa sanoo. Kyse on ensosta. Kyse on Fibonaccin numerosarjasta. Kyse on Wabi Sabista. Ehkä kyse on hieman Da Vinci-koodistakin.

Kaikki maailmankaikkeudessa etenee rauhallisesti, vaihe vaiheelta, meteliä pitämättä. Kuten 1100-luvulla elänyt italialainen matemaatikko Leonardo Fibonacci, meidän olisi kiinnitettävä huomiota siihen, mitä ympärillämme todella tapahtuu. Hän pääsi matemaattisen periaatteensa jäljille seuratessaan kanien lisääntymistä.

Milloin viimeksi pysähdyit tutkimaan voikukan hahtuvapalloa ja antauduit sille ihmeelle, joka sai sen aikaiseksi? Milloin viimeksi pysähdyit sen ihmeen äärelle joka olet sinä?

Milloin viimeksi pysähdyit?

Löytyisikö sinun tehtäväsi vähitellen jos pysähtyisit, hiljentyisit ja, kuten enson piirtäjä,  nostaisit siveltimesi? Ehkä se sinun juttusi sitten vähitellen valkenisi niinkuin kaikki tässä maailmankaikkeudessa: hiljalleen niinkuin joki virtaa, omaa kulkuaan hämmästellen, kuten runoilija John O´Donohue on kauniisti asian ilmaissut.