Ihailen suuresti Elizabeth Gilbertiä.
Hän on menestynyt kirjailija, joka kertoo avoimesti elämästään.
Muutama päivä sitten hän kertoi Facebook-sivullaan heränneensä yöllä tunnemyrskyn kourissa.
Hän kertoi ”painineensa” ajatustensa kanssa ja taistelleensa tunteitaan vastaan, mutta turhaan.
Huolimatta siitä, miten hartaasti hän yritti ajatella itsensä irti ajatuksistaan, ajatukset muuttuivat yhä synkemmiksi. Lopulta ajatusten ajatuksista syntyi itseään vahvistava tornaado.
Hän kirjoittaa:
”Mieleni ajatteli:
TARVITSEN LISÄÄ AJATUKSIA KORJATAKSENI NÄMÄ AJATUKSET!
AJATTELE PAREMMMIN!
ETSI RATKAISU!
LOPETA TÄMÄ!
OTA OHJAT KÄSIISI!
Sitten muistin: En voi käyttää mieltäni auttamaan mieltäni kun mieleni on ahdistunut.
Tällaisilla hetkillä vain sydän voi auttaa”.
Elizabeth kirjoittaa sydämensä saapuneen paikalle ja sanoneen ajattelemisesta väsyneelle mielelleen:
”Anna päänsisäinen sotkusi minulle. Lepää. Minä pidän sinusta nyt huolta”.
Mieli ei antanut niin helposti periksi. Se huusi monta kertaa ”mutta, mutta, MUTTA!”
Mutta sydän sanoi: ”Shhhhhhh – jätä asiat minun huolekseni.”
Ja sitten he kaikki lepäsivät yhdessä, Elizabeth, mieli ja sydän.
Aamulla asiat eivät olleet ratkenneet mutta eihän niiden aina tarvitsekaan. Joskus me tarvitsemme ainoastaan turvallisen lepopaikan. Sellaisen kuin sydän.
Joskus lepo on kaikki mitä me tarvitsemme.