Loppukesä ja alkusyksy ovat paitsi sadonkorjuun aikaa, myös kylvöaikaa. Luonto puskee marjoja, sieniä ja vihanneksia kuin viimeistä päivää ja sitähän tässä tavallaan eletäänkin. Pian peittää tienoon taas lumi ja jää ja olemme tuontikurkkujen ja kasvihuonetomaattien armoilla.

Mutta hei – emme ole siellä vielä! Jos tämä kesä on jotain meille opettanut, niin hetkessä elämisen tärkeyttä. Aurinko on esiintynyt säästeliäästi ja ainakin minä olen ottanut jokaisesta pilkahduksesta kaiken irti. Olen onnistunut jopa ruskettumaan! Vielä on kesää jäljellä ja vielä on kauniita päiviä. Nytkin paistaa aurinko. Siis juuri nyt! Ja senhän on pakko riittää koska emme saa aurinkoa paistamaan yhtään enempää kuin se paistaa. Vielä huonommat mahdollisuudet meillä on saada se paistamaan enemmän kuin se paistoi.

Kesä ei siis suinkaan ole vielä ohi vaikka lomakausi alkaa olla. Lomaltapaluu on usein kriisin paikka. Sen tietää siitä, että iltapäivälehdet alkavat kesän lopussa jakaa neuvoja töihinpaluukauhun tainnuttamiseksi. Töihinpaluuhan on kamalaa, koska elämä on kamalaa. Tuon kamaluuden katkaisevat vain viikonloput, lomat ja tunnollista työntekijää joskus odottavien eläkepäivien toivo. Elämässähän pitää olla jotain ilonhetkiä. Ei tätä muuten kestäisi.

Mutta kuten kaikki nollaajat tietävät, asiat ovat täysin päinvastoin. Elämässä ei ole mitään vikaa. Se soljuu eteenpäin kuin Kymijoki, aivan riippumatta siitä, itkemmekö sen penkereellä vai tanssimmeko. Me ihmiset olemme aika erikoista porukkaa. Meillä on suuria vaikeuksia ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se tulee, ja se on suuri harmi, koska se tulee juuri sellaisena kuin se tulee. Emme esimerkiksi saa Kymijokea virtaamaan vastakkaiseen suuntaan, halusimme sitä kuinka kiihkeästi tahansa. Emme myöskään saa sitä katoamaan vaikka inhoaisimme sitä kuinka pohjattomasti. Se on. Ja virtaa.

Mikään ei ole turhempaa tai järjettömämpää kuin vastustaa sitä, mikä on jo olemassa, sanoi Eckhart Tolle. Olevien asioiden vastustelun sijaan kannattaa tehdä jotain sellaisille asioille, jotka eivät ole vielä olemassa. Niitäkään ei tietenkään pidä vastustaa vaan muokata mieleisekseen ja ottaa sitten vastaan.

Elokuu on paitsi elonkorjuun myös kylvön aikaa siinä mielessä, että monet meistä valtaa syksyn kynnyksellä halu muutokseen. Meidät ihmiset, kuten koko luomakunta, on ohjelmoitu muuttumaan. Ei ole täällä mitään pysyvää, lauletaan virressä 555, ja niinhän se on. Yksi kaikkein pysymättömimmistä asioista tässä Maailmankaikkeudessa olemme me. Mehän luulemme tuntevamme itsemme melko hyvin mutta sekä aivotutkimuksen että henkisen kirjallisuuden valossa on olemassa suuri todennäköisyys, ettemme tunne itseämme lainkaan.

On jopa olemassa mahdollisuus, että meitä, sellaisena kuin itsemme koemme, ei ole edes olemassa.

Aivotutkija ja kiihkeä ateisti Sam Harris selittää tätä sillä, että koko käsitys Minästä muuttumattomana ”päämme sisäisenä ajattelijana”, on harha. Se on aivojen kehittämä keino, jonka avulla olemme kyenneet selviytymään maailmassa. Ei siis ole olemassa mitään Minua vaan vain tietty keho ja tietyt aivot, jotka ovat oppineet hahmottamaan maailman tietyllä tavalla.

Vaikka onkin täysin materialistinen, tämä ajatus ei ole kaukana buddhalaisuuuden ihmiskäsityksestä, jonka mukaan tietoisuus on yhtä suurta virtaa ja kaikki on yhteydessä kaikkeen. Minä oli Buddhallekin pelkkä illuusio.

Buddha oli aikansa aivotutkija ja ymmärsi asioista yllättävän paljon, kun ottaa huomioon, että hän eli 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua eikä mitä todennäköisimmin osannut edes kirjoittaa. Hän kuitenkin ymmärsi tietoisuudesta enemmän kuin aikamme tiedemiehet, koska hän ei niinkään tutkinut sitä kuin otti sen vastaan.

Sam Harris tutkii maailmaa kaivamastaan ateismi-poterosta. Hänelle on tärkeää olla uskomatta mihinkään, mitä ei voi palauttaa solutasolle ja katsella mikroskoopilla. Mutta ihmeellistä kyllä, sekä hänen että henkisten piirien kanta Minä-kysymykseen johtaa samaan lopputulokseen. Minä, sellaisena kuin sen koemme, on harhaa. Jos heräämme tästä harhasta, meitä odottaa hyvä elämä.

Aivoihin on elämämme aikana kertynyt paljon informaatiota ja vaikka tämä ihmeellinen elin onkin jatkuvassa muutoksen tilassa, hermosolut, joista keskushermostomme pääasiassa koostuu, eivät juuri lisäänny. Suurin osa aivojemme soluista on siis yhtä vanhoja kuin mekin. Tämä selittää sen, että meistä tuntuu samalta kuin on aina tuntunut ja meillä on vakiintunut käsitys itsestämme, Minästä.

Tätä päämme sisäistä Minä-oliota kutsutaan henkisissä piireissä Egoksi.

Meille on syntynyt maailmasta tietynlainen käsitys, mutta erittäin suurella todennäköisyydellä meidän käsityksellämme maailmasta ei ole juuri mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Me olemme vain tottuneet katselemaan sitä tietystä vinkkelistä ja luulemme, että sieltä sitä katsovat kaikki muutkin.

Hermosolut eivät muutu mutta niiden välille syntyy alati uusia yhteyksiä. Iloinen uutinen on, että me voimme vaikuttaa tähän prosessiin. Me voimme siis muuttaa aivojamme ja siten myös käsitystämme paitsi itsestämme, myös koko maailmasta. Tähän on olemassa hyviä menetelmiä, joista ainakin yhden te jo tunnettekin.

Meditaatio! Tieteen näkökulmasta meditaation teho perustuu siihen, että se paitsi järjestelee neuroneitamme uuteen järjestykseen, myös lisää harmaan aineen tiheyttä aivotursossamme ja toisaalta vähentää sitä mantelitumakkeessamme. Suuresti yksinkertaistaen voi sanoa, että edellisessä aivojen osassa tapahtuu kaikki hyvä, kuten luova ajattelu, myötätunto ja rakkaus, kun taas jälkimmäinen kytkee aktivoituessaan päälle paniikkikohtauksen. Kannattaa siis hengailla mieluummin aivoturson kuin mantelitumakkeen kanssa vaikka jälkimmäisellä on kauniimpi nimi.

Henkisestä näkökulmasta katsottuna meditoiminen avaa kanavia Korkeampaan Tietoisuuteen, siihen ikuiseen ja muuttumattomaan Minäämme, joka on aivan toisessa todellisuudessa kuin neuroniemme luomus, Ego.

Sekä tieteen että henkimaailman piirit ovat samaa mieltä siitä, että aivojaan voi treenata kuin vatsalihaksia. Pienikin treeni auttaa. Jos meditaatioharjoittelun aloittaminen tuntuu liian työläältä näinä kiireisinä lomaltapaluuaikoina, voit kokeilla tätä Tim Ferrisin kehittämää mainiota pikaMinduflness-meditaatiota:

Herää aamulla 3 minuuttia aikaisemmin. Istu sängylläsi selkä mahdollisimman suorana, aseta kätesi rennosti syliisi, sulje silmäsi, hengitä kolme kertaa mahdollisimman syvään, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Anna koko kehon rentoutua. Kuuntele sitten lempikappaleesi, mieluiten korvakuulokkeilla. Keskity siihen täysin, jokaiseen sanaan, jokaiseen säveleen, jokaiseen rytmiin. Ota vastaan kaikki tunteet, jotka kappale nostaa pintaan. Itke jos itkettää. Naura jos naurattaa. Sure jos surettaa. Ahdistu jos ahdistaa. Kun biisi päättyy, hengitä keuhkot täyteen ilmaan ja puhalla ne sitten tyhjiksi.

Ota elämä vastaan. Jos se ei ole aivan sellainen kuin haluaisit, niin ajattele se erilaiseksi. Ota vastaan myös itsesi. Jos et ole tyytyväinen itseesi, niin ajattele itsesi erilaiseksi.

Mutta muista, että sen enempää maailmassa kuin sinussakaan ei ole yhtään mitään vikaa.

Tiesitkö muuten, että mansikka ei ole marja mutta banaani on. Tiede on ihmeellinen asia!