Eräs ystäväni jakoi juuri Facebookissa jonkun iltapäivälehden jutun, jossa kerrottiin bikinifitness-harrastaja Miran töppäyksestä Haluatko miljonääriksi? -kisassa. Hän ei tiennyt kuka seuraavista henkilöistä on kansainvälistä julkisuutta saavuttanut tietotekniikka-asiantuntija ja ohjelmointiguru?

A) Teuvo Hakkarainen, b) Terhi Kiemunki, c) Sebastian Tynkkynen, d) Linus Torvalds

Uutista seurasi keskustelu, jossa ihmeteltiin ihmisten tietämättömyyttä. Yhteinen kanta on, että lehtiä pitää lukea ja uutisia seurata, koska demokratia vaarantuu tietämättömyyden lisääntyessä.

Luin kommentteja kylmä hiki otsalla. Yhtäkkiä en osannut minäkään vastata tähän Miljonäärikisan- kysymykseen. Mikään mainituista nimistä ei sanonut minulle mitään. Hätäpäissäni arvasin, että vastaus on d, koska olen joskus kuullut Linus-nimen tietotekniikan yhteydessä mutta en tiennyt, että kyseessä on henkilö.

Tietämättömyyteni sai minut taas pohtimaan syntyjä syviä.

Lopetin uutisten seuraamisen muutama vuosi sitten kun ulkomaailma alkoi tuntua käsittämättömältä paikalta, jossa en enää osannut toimia. Lisäksi aloin tuntea kasvaavaa kiinnostusta siihen paikkaan, jonka löysin meditoidessani. Mutta mikä se oli? Koska en tiennyt, mikä se oli, ryhdyin tutkimaan asiaa. Aloin lehtien sijaan lukea blogeja (esim. BrainPickings ja Areiopagi) ja kuunnella Podcasteja (esim. On Being).

Tällaisista lähteistä ei saa vastauksia maailmanmenoon liittyviin kysymyksiin. Sieltä saa vastauksia maailmassa olemiseen liittyviin kysymyksiin.  Esimerkiksi sellaisiin, kuin että miksi olemme täällä ja mitä meidän pitäisi tehdä elääksemme hyvän elämän.

Mietin nyt mitä oikeastaan on yleissivistys? Onko tärkeää seurata päivittäisi uutisia vai olisko parempi lukea esimerkiksi klassikoita, jotta saisi syvempää ymmärrystä asioista, esimerkiksi arvoista ja maailmankatsomuksesta, pohdiskelin.

Selvää lienee, että jos vain surffailemme viihdesivustoilla ja sosiaalisessa mediassa, tietomme maailmasta jää vinoksi. Mutta jos luemme esimerkiksi Dostojekvskin Karamazovin veljeksiä ja Hugon Kurjia, saatamme saada valaistusta, joka auttaa tekemään meitä hyviä valintoja ja ratkaisuja. Ehkä niistä seuraa maailmaan jotain todella hyvää ja rakentavaa?

Uutisten seuraaminen vie paljon aikaa. Se houkuttelee meidät myös aina niin koukuttavaan kollektiiviseen kauhisteluun, joka ei kokemukseni mukaan johda mihinkään rakentavaan.

Pitäisikö meidän käyttää aikamme uutisten seuraamiseen vai maailman muuttamiseen omien valintojemme kautta? Kuinka paljon meidän pitää olla päivän tapahtumista selvillä, voidaksemme tehdä hyviä valintoja?

Minulla ei ole tähän vastausta.

Egoni tässä huutaa korvaani, että minun on nyt pakko kertoa tietäväni kuka on Teuvo Hakkarainen (perussuomalainen poliitikko), Terhi Kiemunki (toinen perussuomalainen poliitikko, tosin ensimmäiseksi arvelin, että ehkä joku hiihtäjä) ja Sebastin Tynkkynen (kolmas perussuomalainen poliitikko). Jostain syystä hermostuin kysymyksestä niin, etten heti osannut yhdistää nimiä ihmisiin. Ehkä niin kävi Mirallekin.

Sitä Egoni ei minulle kerro, miksi tähän kysymykseen oikein vastaaminen valaisisi polkuani tänään? Minähän en tiedä mainituista henkilöistä muuta kuin sen, että he ovat saaneet mediassa (kyseenalaista) huomiota kannanotoillaan, mielipiteillään ja ajatuksillaan.

Mutta millaisia ihmisiä Teuvo, Terhi ja Sebastian ovat? Miksi heillä on sellaisia mielipiteitä kuin heillä on? Miksi he toimivat niinkuin toimivat? Millaisia ovat ihmiset näiden mediapersoonien takana?

Näihin kysymyksiin emme saa uutisvälineistä vastauksia. Niitä saadaksemme meidän pitäisi istua hetki kasvokkain ja katsoa toisiamme silmiin ja hetkeksi unohtaa, mitä lehdet kirjoittavat. Emmehän me oikeasti ole perussuomalaisia poliitikkoja ja ohjelmointiguruja ja bikinifitness-tähtiä vaan eri tavoin rikkinäisiä ihmisiä. Eikä meillä ole mitään muuta keinoa ymmärtää toisiamme kuin katsoa toistemme säröistä sisälle.

Siellä on se valo, josta Leonard Cohen laulaa biisissään Anthem, se, joka menee säröistä sisälle ja joka on siksi meissä,  jokaisessa. Myös Dostojekvskin romaanin ”RIkos ja rangaistus” juopossa Marmeladovissa, joka syöksee tyttärensä Sonian prostituutioon mutta oivaltaa kuitenkin, mistä armossa ja rakkaudessa pohjimmiltaan on kyse: siitä, että me kaikki, alhainen Marmeladovkin, olemme anteeksiannon arvoisia.