Me ihmiset olemme kummallista porukkaa. Vastustelemme kaikkein hanakammin sellaista, mitä eniten haluamme. Jos sinulla on unelma, joka ei vain toteudu, syynä on mitä todennäköisimmin se, ettet salli kyseisen asian tapahtuvan.

Mitä ihmettä?

Mutta niin se vain tuntuu olevan, vaikka vastustelun ja toivomisen välistä yhteyttä voi olla vaikeaa ymmärtää. Ensipohtimaltahan ne vaikuttaisivat olevan toistensa vastakohtia. Asia selvenee hieman, kun oivaltaa, ettemme niinkään (tietoisesti) vastustele yksittäisiä asioita kuin olemme vastustelun tilassa. Vastustelemme siis kaikkea, sekä hyvää että pahaa, koska emme hyväksy sitä, miten elämämme sujuu.

Toivominen on paradoksaalinen juttu.

Kun jotain kovasti toivoo, kokee toivomansa asian puutteen voimakkaana. Toivotun asian toteutuminen tuntuu vaikealta, joskus jopa ylivoimaiselta. Se, että elämässämme toteutuu jatkuvasti monia hyviä asioita ilman, että niitä suuresti ajattelemme, jää yleensä huomiotta. Emme ehkä edes muista toivoneemme niiden toteutumista. Toisin on kovasti toivomiemme asioiden laita. Ne ovat mielessämme aamusta iltaan.

Vetovoiman lain nimeen vannovat sanovat, että toivomustilassa ollessamme meissä aktivoituu toivomamme asian sijaan sen puute. Alamme niin sanotusti väreillä puutteen taajuuksilla. Ajattelemme jatkuvasti puuttuvaa asiaa. Puute alkaa varjostaa koko elämäämme. Ja koska emme vedä puoleemme niinkään sitä, mitä ajattelemme, vaan sitä, mitä olemme, manifestoimme haluamme asian sijaan sen puutetta. Toiveidemme täyttymys nimittäin väreilee aivan erilaisilla taajuuksilla kuin me. Maailmankaikkeus toimii vetovoimanlain näkökulmasta siten, että samankaltaiset (samalla energiataajuudella väreilevät) asiat vetävät toisiaan puoleensa. Aina ja ilman poikkeusta.

Toivomisen hartaus näyttää on käänteisessä suhteessa sen toteutumisaikaan.

Toisin sanoen, mitä enemmän jotain toivomme, sitä kauemmin sen toteutuminen vie. Joskus toivottu asia jää kokonaan toteutumatta. Kun sitten luovutamme, se saattaa yhtäkkiä mystisesti ilmaantua. Miksi? Siksi, että huomiomme kiinnittyy hetkeksi muihin asioihin, joista saamme (ainakin hetkittäistä) iloa. Taajuutemme muuttuvat. Ja tadaa: se, mitä olimme toivoneet, ilmestyy yhtäkkiä, kuin tyhjästä. Lapsettomat tulevat raskaiksi juuri, kun ovat laittaneet adoptiopaperit vetämään. Unelmien puoliso löytyy juuri, kun on sulkemassa nettideittiprofiiliaan. Haaveiden koti löytyy juuri, kun on lakannut etsimästä.

Asia tulee hieman selkeämmäksi, kun miettii ehkä tavallisinta vastustelun muotoa, prokrastinaatiota (englanniksi procrastination). Sanalla ei ole täsmällistä suomenkielistä vastinetta. Lähimmältä liippaa ehkä vitkuttelu,Prokrastinaatio on toimintaa, jossa lykätään johonkin tehtävään ryhtymistä ja keksitään lykkäämiselle tekosyitä. Kirjailijat ovat usein patologisia prokrastinaattoreita. Kun prokrastinaatiota miettii, käy selväksi, että se on täysin järjetöntä puuhaa. Siinähän keksitään tekosyitä, joiden varjolla voi olla ryhtymättä tekemään sitä, mitä itse asiassa kaikkein eniten haluaisi tehdä. Harva ryhtyy kirjailijaksi vasten tahtoaan. Asiahan on yleensä täysin päinvastoin.

Miksi siis prokrastinoimme? Miksi vitkuttelemme? Miksi vastustelemme?

Kirjailijoiden prokrastinoimista selitetään sillä, että he pelkäävät tuottavansa huonoa tekstiä ja siksi kynnys ryhtyä kirjoittamaan on korkea. Tuo kuulostaa hyvinkin mahdolliselta.

Vaikuttaisi siltä, että prokrastinoimme myös silloin, kun meidän pitäisi ryhtyä toimintaan toteuttaaksemme toiveemme. Hyvin monien toiveidemme toteutuminen edellyttää pelkän toivomisen sijaan toimenpiteitä. Jos haluaa voittaa lotossa, olisi täytettävä lottokuponki. Jos haluaa uuden hiustyylin, olisi käytävä kampaajalla. Jos haluaa uuden asunnon, olisi sellaista ryhdyttävä etsimään. Jos haluaa julkaista kirjan, olisi kirja kirjoitettava.

Tosiasia on, että haaveilemme monista sellaisistakin asioista, joita emme pidä niin tärkeinä, että viitsisimme tehdä niiden toteuttamiseksi tarvittavia tekoja. Eikä siinä mitään. Haaveileminen on mukavaa ajanvietettä.

Mutta on paljon asioita, joiden toteutuminen on niin sanotusti korkeammassa kädessä. Voimme itse asiassa hallita melko pientä osaa meille tapahtuvista asioista. Sen jälkeen, kun olemme täyttäneet lottokupongin tai nettideittiprofiilin, emme voi tehdä paljonkaan lottovoiton tai unelmiemme nettideittikumppanin löytämiseksi. Mutta voimme kyllä tehdä yhtä ja toista tavoittaaksemme sen, mitä näillä asioiden avulla tavoittelemme. Lottovoiton sijaan haluamme vaurautta. Nettideittailun onnistumisen sijaan haluamme onnellisen parisuhteen. Ja kumpiakin haluamme siksi, että uskomme niiden tekevän meidät onnellisiksi.

Mutta onnelliseksi meidät tekee vain se, että päästämme irti vastustelusta.

Mutta miten se tapahtuu?

Tätä kysymystä olen pohtinut paljon, koska tiedän viettäväni suuren osan valveillaoloajastani vastustelun tilassa. Nukkuessani ja meditoidessani en vastustele, koska en silloin häiritse luonnollista virtaustani ajatustyölläni, joka on pääosin negatiivista ja juuri siksi niin raskasta, että sitä kutsutaan työksi.

Vastustelu on raskasta koska se on luonnotonta vaikka voisi kuvitella että se on luonnollisinta mitä on. Meistä useimmat elävät kroonisessa vastustelun tilassa. Mutta miten sieltä pääsisi pois?

Ensimmäinen askel on sisäistää se, mitä olen edellä kirjoittanut. Pitää käsittää, että joutuessamme vastarintaliikkeeseen elämän kanssa, kaikki on raskasta, vaikeaa ja työlästä. Marilyn Monroe ja Jane Mainsfield lauloivat aikoinaan, että ”when love goes wrong, nothing goes right”. Kun rakkaus menee pieleen, mikään ei mene putkeen. He tarkoittivat romanttista rakkautta mutta tätä ajatusta voi soveltaa rakkauteen yleensä, eli siihen voimaan, joka maailmankaikkeutta liikuttaa. Jos sen rattaisiin työntää kapuloita, ei voi odottaa mitään hyvää.

Toinen askel on muistaa vanha viisaus: Saadaksemme haluamamme, meidän pitää haluta sitä mitä saamme. Meidän pitää siis tehdä sovinto sen kanssa mikä on, oli se aivan mitä tahansa. Tätä ei tarvinne juuri perustella. Eihän nimittäin ole mitään järjettömämpää kuin taistella sitä vastaan, mikä on. Vielä järjettömämpää on vastustaa sitä, mikä oli ja mikä tulee olemaan, koska niitä ei ole vielä olemassa.

Tiedän, tiedän: se, mikä on, on joskus sietämättömän tuskallista.

Uskokaa minua – olen nähnyt paljon kauheutta ympärilläni. Kerran esimerkiksi näin pienen vauvan kuolevan nälkään silmieni edessä. Olen myös kohdannut paljon surua omassa elämässäni. Mutta näihinkään kokemuksiin ei ole kuin yksi järkevä tulokulma: suhtautua niihin kuin valkokankaalle heijastuvaan elokuvaan. Vaikeita asioita ei tarvitse yrittää ”hyväksyä” koska se voi olla ylivoimaista. Mutta niiden äärellä voi olla niin kauan kuin on tarpeen ja tuntea kaikki ne tunteet, jotka ne mielessä laukaisevat, muistaen, että tunne on aina reaktio tapahtuman nostattamaan ajatukseen, ei itse tapahtumaan. Ajatukset vaihtelevat kun niihin ei takerru ja niiden vaihtuessa vaihtuvat myös tunteet.

Ajatukset ovat kuin mieleemme hetkeksi telakoituvia avaruusaluksia. Ne ovat yhtä vähän mielemme osia kuin peiliin heijastuvat kuvajaiset ovat peilin osia.

Kun ajatus ja sitä seuraava tunnereaktio syntyy, ei niitä pääse pakoon. Mehän emme niinkään ajattele. Meitä ajatellaan. Mielemme on ajatustemme hetkellinen asuinsija. Niitä tulee jatkuvasti uusia. Me emme voi niille mitään.

Ajatukset on ajateltava. Surut on surtava. Järkytys on koettava. Hyvästit on jätettävä. Itkut on itkettävä. Mutta jos kykenee mustimmallakin hetkellä pitämään mielessä, että minä en ole ajatukseni enkä ole tunteeni ja että mieleni kuohut ovat vain ohimeneviä mustia pilviä sinisellä taivaalla, suru hellittää vähitellen. Sen tilalla alkaa virrata elämän energia, se, jota kiinalaiset kutsuvat Qi´ksi ja intialaiset Pranaksi. Se tuo mukanaan valoa ja vähitellen voimaa. Voima kannattaa meitä. Se vie eteenpäin.

Vastustelu hellittää kun oivaltaa, ettei kannata tuhlata voimiaan vastoinkäymisten vastusteluun. Voimat kannattaa suunnata toivomiemme asioiden vastaanottamiseen. Niitä nimittäin alkaa virrata elämäämme kun eroamme vastarintaliikkeestä ja liitymme myötärintaliikkeeseen.

Liityn siihen tässä ja nyt. Liity sinäkin!