Ihminen ei ole saari. Ympärillämme on aina ihmisiä, jotka vaikuttavat meihin, halusimme tai emme.
Minun elämääni vaikuttaa tällä hetkellä erityisesti kaksi läheistä: nuori mies, jolla on hyvin vaikeaa ja vanha äiti, jonka muisti on vähitellen katoamassa. Edellinen saa minut tuntemaan toivottomuutta. Jälkimmäinen taas avuttomuutta. En osaa ratkaista kummankaan tilannetta. On päiviä, jolloin aurinko on niin tiheiden pilvien takana, etten usko sen koskaan sieltä tulevan esille.
Siinä sitä sitten seistään ja mietitään, että miksi tässä kävi näin. Miksei elämä olekaan helppoa kuin heinänteko? Miksi edessä on, aina vain, umpihanki?
Tottakai tiedän, ettei kenelläkään ole meihin eikä meidän mielentiloihimme mitään valtaa. Hengelliset opettajat eivät muusta puhukaan. Mutta tiedän myös, että olemme kaikki energiaa, ehkä jopa samaa energiakenttää. Siksi on hyvin vaikeaa suojautua toisten mielialoilta.
Eräänä päivänä meditoidessani tapahtui kummia. Näin jonkinlaisen näyn. Sellaista ei minulle juuri tapahdu.
Näin naisen, jolla oli hulmuavat hiukset. Hänen vaatteensakin hulmusivat. Ehkä hän oli enkeli. Hän avasi portin ja sanoi: Katsopas tätä! Portin takana avautui huumaava näky. Kirkasta taivasta, auringonpaistetta, linnunlaulua ja kukkia. Ehdin jo hetken epäillä kuolleeni ja joutuneeni siihen paikkaan, josta kuolemanrajakokemuksen kokeneet kertovat. Paratiisiin. Mutta nainen nauroi minulle. Ei tämä ole kuolemaa. Tämä on elämää!
Elämää?
Etsimättä tuli mieleeni eräs runo, jonka muistan joskus kuulleeni ja jonka muistelin olevan Nazim Hikmetin kirjoittama vaikkanyt en saa asiaa nyt tarkistetuksi:
Oven takana
ei odota kuolema
vaan elämä odottaa
iloa ja valoa tulvillaan.
Ajatus, että elämä olisi iloa ja valoa on kaukainen silloin kun se tuntuu olevan surua ja pimeyttä. Mutta tässä onkin elämän fantastinen puoli: se ei ole koskaan yhtä ja samaa. Se on mitå tahansa! Mitä ikinä kauheaa tapahtuukin, aina tapahtuu myös jotain tolkuttoman ihanaa. Joskus tietysti tuntuu, että vaikka ihanaa tapahtuukin, juuri minulle ei koskaan tapahdu muuta kuin kamalaa, mutta tämä ajatus sisältää näkökulmavirheen.
Asiat eivät tapahdu meille. Ne tapahtuvat. Me katselemme kun ne tapahtuvat mutta emme ole tapahtumissa varsinaisesti mukana emmekä niiden keskipisteenä vaikka siltä voisi tuntua.
Häh, ajattelet ehkä nyt. Mitä se oikein puhuu? Tottakai minun migreenini/ avioeroni/ veromätkyni tapahtuvat juuri minulle eikä kellekään toiselle.
Mutta sen perusteella, mitä tiedämme aivoista ja tietoisuudesta ja todellisuudesta, voimme vetää sen johtopäätöksen, että se hiljainen tarkkailija, joka meissä mitä ilmeisimmin on (sielu tai korkeampi tietoisuus tai kakkossysteemi, kuten psykologiassa sanotaan) ja joka tunnistaa tunteemme ja kokee kokemuksemme, ei ole tapahtumissa mukana. Se vain tarkkailee nitä. Se on tietoinen niistä. Se katselee tapahtumia kuin elokuvia. Mutta se ei itse juoksentele valkokankaalla. Jos se olisi siellä, se ei ehtisi analysoimaan asioita lainkaan eikä vetämään niistä johtopäätöksiä.
Mitä ikinä valkokankaalla tapahtuukin, tapahtumat eivät muuta tarkkailijaa. Se on kuin peili, joka heijastaa ympäröivää maailmaa mutta johon tapahtumilla ei ole mitään vaikutusta.
Kas, nyt se on onnellinen, hiljainen tarkkailija sanoo, kun hypimme tasajalkaa lottovoiton saatuamme. Ja nyt se on surullinen, se toteaa, kun makaamme sängyssä ja ulvomme elämän kovuutta.
Tämä outo ajatus on ollut minulle suureksi lohduksi kun elämä koittelee. Tapahtui mitä tahansa, voin astua syrjään ja tyynesti hyväksyä sen, että jokin asia tapahtuu vaikka en asiaa sinänsä voisi hyväksyä.
Liehuvahiuksinen nainen muistutti minua, että siinä kaleidoskoopissa, joka maailmankaikkeus on, tapahtuu kaikenlaista. Mutta tapahtui mitä tahansa, siellä tapahtuu myös valtavan hyviä, kauniita, huumaavia asioita. Aina. Aina jossain laulavat linnut ja kukkivat kukat ja meri silittää hiekkarantaa. Voin aina palauttaa tämän tosiasian mieleeni kun joudun vaikeaan tilanteeseen.
Ja se on kummallisen lohdullinen ajatus.