Tämä on toistaiseksi vaikein blogikirjoitukseni.

Olen juuri lukenut sosiaalisessa mediassa ahkeraan jaetun Jari Tervon kolumnin Suomalainen nonsensus. Tervo on erinomainen kirjoittaja ja ihailen häntä suuresti. Hänen huumorinsa on hillitöntä. Hän on aina hyvien puolella, heikkoja vastaan.

Hänen sanansäilänsä kohdistuu nyt niihin 700 000 suomalaiseen, jotka ovat pääsemättömissä pakolaiskriisin kanssa. Tervo kutsuu näitä vatipäiksi tai oikeastaan vati päiksi, viitaten siihen, että nämä populistipuolueita äänestävät kontulalaiset jakavat muutamia yhteisiä piirteitä: heillä on matala koulutustaso, jonka vuoksi he tekevät paljon yhdyssanavirheitä, he pitävät jääkiekosta ja moottoriurheilusta, haaveilevat Suomesta, jossa ei asuisi ulkomaalaisia eikä ruotsinkielisiä ja ennen kaikkea: he ovat tehneet tietämättömyydestä hyveen.

Pahinta on, että he harrastavat vihapuhetta. He käyttävät hirveitä sanoja kuvaamaan sekä maahamme pyrkiviä pakolaisia että heitä puolustavia suomalaisia.

Mitä näiden ihmisten kanssa pitäisi tehdä?

Minulla ei ole meneillään olevaan pakolaiskriisiin mitään muuta tulokulmaa kuin se, että hädässä olevia on autettava. Aina. Se, että hädässä olevien hännyksillä saapuu onnenonkijoita ja ”elintasosurffareita” ei millään muotoa tarkoita sitä, että ovet olisi suljettava niiltäkin, jotka pakenevat henkensä hädässä. Sehän olisi järjetöntä! En haluaisi asua muunlaisessa maailmassa kuin sellaisessa, jossa toimitaan vieraanvaraisuuden, myötätunnon ja auttamisenhalun hengessä. Buddha piti ystävällisyyttä ja myötätuntoa tärkeimpinä hyveinä. Ne ovat buddhalaisesta perspektiivistä katsottuna älykkyyden merkki. Mutta ystävällisyyttä ei voi kohdistaa vain yhteen suuntaan.

Ongelma on, että myös vatipäät ansaitsevat myötätuntoa.

Keitä nämä vatipäät ovat? He ovat ihmisiä. He ovat ihmisiä siinä missä Syyriasta henkensä kaupalla pakenevat pakolaiset, Isiksen riveissä taistelevat hurmahenget ja al-Assadin kaltaiset diktaattorit. Tätä asiaa ei ole mukava ajatella. Olisi helpompaa, jos olisi joku toinen nisäkäslaji, johon hirmuhallitsijoiden ja terroristien ja vatipäiden edustajat voisi sijoittaa. Mutta kuten tiedämme, sellaista ei ole. Maahanmuuttomyönteisillä on samat geenit ja kromosomit ja aineenvaihdunta kuin heidän maahanmuuttokriittisillä lajitovereillaan.

Tästä meitä muistuttaa Shakespearen näytelmän Venetsian kauppias Shylock kuuluisassa monologissaan, jossa hän puolustaa juutalaisten ihmisarvoa:

Eikö juutalainen syö samaa ruokaa kuin kristitty, eivätkö häntä haavoita samat aseet, eivätkö vahingoita samat sairaudet? Eikö hän naura, jos häntä kutitetaan? Eikö hän kuole, jos hänet myrkytetään? Eikö hän vuoda verta, jos häntä pistetään?

Me olemme kaikki Shylockeja. Kuulumme Homo Sapiens –lajiin. Syömme, juomme, elämme ja kuolemme. Siinä välissä muodostamme mielipiteitä. Olemme oikeassa ja väärässä. Jotkut ovat oikeammassa ja jotkut vääremmässä, riippuen siitä, millaiseksi heidän maailmankuvansa on muodostunut. Me emme ole mielipiteemme, kulttuurimme, uskontomme tai uskomusjärjestelmämme. Kukaan ei synny ne mukanaan tähän maailmaan. Kukaan ei synny rasistina. Kukaan ei ole rasisti. Me synnymme alastomina ja avuttomina ja kykenevinä vain yhteen asiaan: rakkauteen.

Elämme vastakkainasettelun aikaa. Ihmiset ovat eri mieltä asiasta kuin asiasta. Sosiaalinen media kuhisee kannanottoja. Adresseja kerätään. Ihmisillä on tarve ottaa kantaa. Kyllähän sen ymmärtää. Mutta maailmanhistoria on väärällään esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun vastapuolet kaivautuvat poteroihinsa huutamaan sotahuutojaan. Ne esimerkit eivät ole erityisen rohkaisevia. Einstein sanoi, ettei ongelmaa voi ratkaista sillä, mikä sen aiheutti. Riitoja ei voi ratkaista riitelyllä. Jos voisi, maailma olisi hyvin sopuisa paikka.

Tietysti voidaan nostaa esiin Talvisotakortti. Mitä tehdä, kun vihollinen hyökkää? Eikö silloin tule puolustautua?

En ota tähän kysymykseen kantaa nyt. Sen sijaan otan kantaa siihen, että Toisen Maailmansodan jälkeisen historiamme pahimman humanitäärisen kriisin äärellä Talvisodan hengellä olisi nyt tilausta. Silloinhan suomalaiset puhalsivat yhteiseen hiileen. Silloin ei tuijoteltu kukkahattuja ja yhdyssanavirheitä vaan mietittiin, miten selvittäisiin edessä olevista haasteista, yhdessä.

Syyriassa taistellaan. Pitääkö meidän taistella täälläkin? Vai olisiko parempi, jos laskisimme sanansäilämme ja yrittäisimme päästä jyvälle vastapuolen järjenjuoksusta – ilman, että heti asettaisimme järjen olemassaolon  kyseenalaiseksi? Olisiko parempi, jos emme jakaisi viha- emmekä pilkkapuheita vaan yrittäisimme saada aikaan jonkinlaisen yhteyden? Jos keskusteluyhteys on mahdotonta, niin jonkinlaisen ihmisyhteyden? Hiljaisen yhteyden? Jos ei konsensusta tai nonsensusta niin edes sensuksen?

Vihapuhe ei ehkä ole vihapuhetta. Ehkä se on pelkopuhetta. Hirveät sanat ovat reaktio. Suuretkaan sanat eivät suuta halkaise ja niinpä niitä päästelläänkin ilman sordinoa nyt kun jokainen voi nimimerkin takaa laukoa suurelle yleisölle aivan mitä tahansa.

Luulen, että paras tapa estää sitä voimistumasta ja raaistumasta olisi olla reagoimatta ylilyönteihin, vaikka sosiaalinen media tarjoaakin juuri siihen hyvät puitteet. Olisiko mahdotonta antaa puheiden olla ja vetäistä vähän henkeä? Olisiko mahdollista, että vihaisten sanojen takana on oikeasti hämmentyneitä ihmisiä, joiden mieltä ei rauhoita se, että heitä kutsutaan vatipäiksi?

Hänen Pyhyytensä Dalai Lama sanoi hiljattain, että Syyrian kriisin ytimessä ei ole pakolaisongelma vaan sota. Jotain pitäisi tehdä sen loppumiseksi. Hän ehdotti pitkän tähtäimen ratkaisuiksi koulutusta, vuoropuhelua ja henkilökohtaista yhteydenottoa. Voimankäyttö on osoittautunut heikoksi konfliktien ratkaisumenetelmäksi. En usko sotaisan retoriikan toimivan yhtään paremmin.

Lao Tzu sanoi maalmanrauhan alkavan yksilön sydämen rauhasta. Näin rauhattomat sydämet saavat aikaan vain lisää rauhattomuutta. Rauhattomuus voi tuntua oikealta reaktiolta tilanteeseen, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Siitä huolimatta se vain pahentaa tilannetta.

Luullakseni paras tapa vastata pelkopuheisiin on olla vastaamatta siihen mitenkään. Voisimme sen sijaan ehkä tehdä jotain. Voisimme avata ovemme pakolaisille ja olla sulkematta sitä vatipäiltäkään. Voisimme kutsua molemmat teelle. Kotimme avaaminen rasisteina pitämillemme ihmisille tuntuisi varmasti aluksi vaikealta, mutta ennen pitkää siinäkin kävisi niinkuin aina käy kun ollaan lähemmissä kanssakäymisissä – leimat ja luokittelut menettävät merkityksensä ja ihmiset alkavat näyttää ihmisiltä.

Ehkä syntyisi keskustelua. Vuorovaikutusta. Ehkä syntyisi hiljaisuutta. Aluksi se voisi olla kiusallista. Mutta kun kaikki näkisivät, että loppujen lopuksi olemme kaikki samalla puolella, uskoisin viha- ja pilkkapuheiden loppuvan vähitellen. Mihin niitä enää tarvittaisiin?

Ei ole mitään rasisteja. On ihmisiä, joilla on rasistisia ajatuksia. Paras lääke ennakkoluuloihin on vastata luuloihin tiedolla. Elämme aikaa, jossa riippumaton media on alakynnessä. Sen sijaan ihmiset seuraavat nettikeskusteluja. Siellä saa huudella mitä tahansa eikä kukaan kysele faktojen perään.  Sieltä on mielestäni aivan turhaa nostaa lööppeihin yhtään mitään ellei tarkoituksena ole tunteiden kuumentaminen.

Syyriassa soditaan. Onko meidänkin pakko?