Amy Cuddy on Harvardista valmistunut psykologi joka joutui nuorena pahaan auto-onnettomuuteen. Sen seurauksena hän sai vakavan aivovamman, joka suuresti heikensi hänen kognitiivisia kykyjään. Lyhyesti sanottuna Amy tyhmeni. Hänen poikkeuksellinen älykkyysosamääränsä putosi tasolle, jolla college-tutkinnon suorittaminen olisi mahdotonta. Näin hänelle sanottiin.
Amy oli toista mieltä. Hän uurasti sinnikkäästi eteenpäin ja kaatoi esteen toisensa jälkeen kunnes pääsi Harvardiin opettajaksi asti.
Tiedän tiedän: näitä sankaritarinoita saa väsyksiin asti lukea amerikkalaisista tiedotusvälineistä. Mutta Amy Cuddyssa on jotain erityistä. Hänen TED-esityksensä on yksi kaikkien aikojen katsotuimmista. Mikä siinä niin koskettaa?
Varmasti juuri se, että se on koskettava. Onnettomuus ravisteli Amya monin tavoin mutta pahinta oli tunne siitä, että hän oli lakannut olemasta oma itsensä. Hän kertoo tunteneensa itsensä huijariksi omassa ruumiissaan. Hän kutsuu tuntemusta ”huijarisyndroomaksi”.
Tämä ulkopuolisuuden tunne jatkui pitkään senkin jälkeen, kun Amy oli todistanut maailmalle olevansa täysipäinen. Se, mikä tuotti Amylle suurimman haasteen kuntoutumisen tiellä, ei ollut itse vamma vaan tyhmenemisdiagnoosista seurannut sitkeä tunne, että teki hän mitä tahansa, hänestä ei koskaan ollut siihen, mitä hän oli tekemässä.
Minun ei pitäisi olla tässä, oli ajatus, joka häntä vainosi.
Amy kuitenkin eteni kovalla työllä opettajaksi Harvardiin. Suurena apuna tässä oli hänen mentorinsa kultainen ohje: teeskentele olevasi jotain, kunnes olet se, jota teeskentelet.
Fake it ´til you become it.
Eräänä päivänä hänen huoneeseensa tuli opiskelija, joka ei ollut koko lukuvuoden aikana lausunut luennolla yhtään mielipidettä. Hiljaisuus on Amerikassa hälytysmerkki. Siellä kaikkien oletetaan keskustelevan ja aktiivinen osallistuminen debatteihin lasketaan osaksi kurssisuorituksia. Kun asiasta keskusteltiin, opiskelija sanoi, ettei hänen pitäisi olla Harvardissa. Hänestä ei selvästikään ollut siihen.
Minun ei pitäisi olla tässä.
Tämä lause hätkähdytti Amy Coddya. Se palautti hänen mieleensä sen kamppailun, jonka hän oli itse oman itsetuntonsa kohentamiseksi käynyt. Amy antoi opiskelijalle saman ohjeen, jonka hän itse oli saanut: teeskentele olevasi jotain, kunnes olet se, jota teeskentelet.
Ja se neuvo toimi.
Amy Cuddy ryhtyi tutkimaan sitä, miksi meillä taipumus tehdä itsestämme pienempiä kuin olemme. Hän oivalsi, ettei voimattomuuden vastakohta ole voima vaan läsnäolo. Hän kirjoitti kokemuksestaan kirjan nimeltä Presence, läsnäolo. Kirjassaan Cuddy kertoo 1700-luvulla eläneestä ranskalaisesta runoilijasta Denis Diderotista, joka kerran päivälliskutsuilla joutui kiistaan. Diderot ajautui alakynteen ja päätti lannistuneena poistua paikalta. Laskeutuessaan portaita jotka johtivat ulko-ovelle, hänen mieleensä alkoi tulvia hyviä näkökulmia ja kommentteja, joilla hän olisi saattanut pelastaa kasvonsa keskustelussa – jos ne olisivat tulleet ajoissa hänen mieleensä.
Miksi ne tulivat hänen mieleensä vasta nyt?
Diderot pohdiskeli, miksi usein ”tyhmenemme” keskustelujen tuoksinassa tai tilanteissa, joissa meidän pitäisi osoittaa fiksuutemme mutta äkkiä viisastumme, kun poistumme niistä. Hän antoi tälle ilmiölle nimen ”l’esprit d’escalier”. Sen voisi ehkä kääntää nykysuomeksi hissiviisaudeksi. Hissiviisaus on eräänlaista jälkiviisautta. Me kaikki olemme varmaan olleet tilanteessa, jossa hyvä kommentti tulee mieleemme vasta sen jälkeen kun sitä olisi tarvittu, esimerkiksi juuri hississä.
Äh, miksi en sanonut sille niin?
Niinhän minun olisi pitänyt sanoa!
Mikä meidät pelastaisi hissiviisaudelta? Miten saisimme voimamme takaisin?
Amy Cuddylla on yllättävä neuvo, joka perustuu hänen tutkimuksiinsa: meidät tekee itseämme tyhmemmiksi usein se asento, jossa olemme kiperään tilanteeseen jouduttuamme.
Pekka Puupään vaimohirmu Justiina ei sattumoisin seiso kädet lanteilla, jalat harallaan. Hän seisoo ihmenainen –asennossa. Se on saanut nimensä Wonder Woman –elokuvahahmolta, jonka tiedetään usein ottavan tilanteet haltuunsa samalla tekniikalla kuin Justiina. Hallitulla uhittelulla.
Yksinkertaistaen: meidät tyhmentää lysyssä istuminen ja kumarassa seisominen. Ne lähettävät signaaleja lannistumisesta, sekä ulos että sisäänpäin. Ulkomaailmahan näkee meidät niin kuin me itsemme näemme. Rinta rottingilla ollessamme, kädet ylhäällä voittaja-asennossa seisoessamme tai nojatessamme pöydän päällä oleviin käsiimme kuin varmoja mielipiteitä suoltava poliitikko, pääsemme taas kiinni vahvuuteemme. Olemme todella läsnä tilanteessa emmekä voimattomia varjoja, joina ajatteleva mielemme eli Egomme meitä pitää.
Kännykän ja tabletin näprääminen siis altistaa meidät tyhmenemiselle. Sehän pakottaa meidät kumartumaan ja kumarrus on nöyrtymisen merkki, myös apinoiden keskuudessa. Apinoiden kanssa toimiessaan kannattaa todellakin jättää kännykkä kotiin.
Kun seuraavan kerran lähdet tilanteeseen, jossa sinun olisi oltava parhaimmillasi, muista kiinnittää huomiota asentoosi. Seiso kuin allaoleva voimanainen, ryhdikkäästi, ja ole se, joka todella olet. Et mikään turha pullistelija vaan omasta voimastasi tietoinen sankari, joka on tullut voittamaan, ei muita vaan itsensä. Jos et saa suustasi omaa viisauttasi niin se on meidän kaikkien tappio. Ryhdistäydy siis ja teeskentele olevasi jotain, kunnes olet se, jota teeskentelet. Voima-asento auttaa myös yksinollessasi, kun tulee tunne, ettet selviä jostakin edessäsi olevasta haasteesta. Kokeiltu on. Toimii!
