Olen viime päivinä tutustunut Sydney Banksiin. Hän oli skotlantilainen hitsari, joka koki yhtäkkisen valaistumisen eräässä avioliittoseminaarissa terapeutin puuskahtaessa hänelle että Et sinä ole epävarma, Syd. Ajattelet vain olevasi.

Loppu onkin sitten, kuten sanotaan, historiaa.

Sydney nimittäin hokasi siltä seisomalta, että meidän tuntemuksemme ovat aina seurausta ajattelustamme. Me emme vain ajattele maailmaamme. Maailma on ajatus.

Ajattelumme on ainoa siteemme maailmaamme. Me emme kerta kaikkiaan voi kokea sitä millään muulla tavalla.

Huono uutinen on, että me emme voi ajatuksillemme ja tunteillemme juuri mitään. Hyvä uutinen on, että kun oivallamme, ettemme voi niille mitään ja annamme niiden vapaasti tulla ja mennä (sillä niinhän ne tekevät, halusimme tai emme), vapaudumme niiden orjuudesta.

Tällä yksinkertaisella havainnolla on myyty lukemattomia kirjoja, kursseja ja valmennuksia.

Sydney Banksin filosofia perustuu kolmeen periaatteeseen:

Mieli on maailmankaikkeutta ohjaava äly. Universaali mieli (Iso Mieli) on muuttumaton ja pysyvä, henkilökohtainen mieli (Pieni Mieli) taas muuttuu jatkuvasti.

Tietoisuus tekee havaitsemisen mahdolliseksi. Sen ansiosta kykenemme olemaan tietoisia siitä, mitä ajattelemme ja tunnemme.

Ajatus on väline, jonka avulla luomme kokemuksemme maailmasta. Banksin mukaan olemme aina vain yhden ajatuksen päässä sekä ilosta että surusta. Ajatus on Kolmen periaatteen ehkä tärkein elementti.

Kun tajuaa tämän kaiken, sitä alkaa elää sisältä ulos (inside-out) eikä ulkoa sisälle (outside-in). Sitä ymmärtää, ettei millään ulkoisella ole meihin mitään valtaa. Valtaa on vain niillä ajatuksilla, joita tapahtumiin liitämme. Kun päästää irti ajatuksista, tilalle alkaa nousta sisäistä viisautta. Samasta asiasta puhu Carl Jung sanoessaan, että se joka katselee ulospäin, nukkuu ja joka katselee sisäänpäin, herää. Me tiedämme nimittäin jo kaiken. Kaikki tieto on meidän sisällämme.

Olen tähän mennessä lukenut kaksi Kolmen periaatteen filosofialle perustuvaa kirjaa, sekä kuunnellut Sydney Banksia Youtubessa. Olen lukenut Garret Kramerin ”The Path Of No Resistance” ja Michael Neillin ”The Inside-Out Revolution”. Lisäksi olen keskustellut Garretin kanssa Skypessä.

Olenko nyt vapautunut?

Hm.

Olen jo pitkään ollut tietoinen ajatustemme voimasta, koska kaikkien tuntemieni Gurujen opetuksen ydin on juuri tässä. Olen blogannut asiasta useaan kertaan. Olen kirjoittanut kirjankin tästä asiasta. Olen puhunut siitä monille ihmisille.

Ja silti tuntuu, etten aivan pääse asiasta jyvälle. Tätä ei pitäisi myöntää julkisesti mutta tulin sen juuri tehneeksi.

Luettuani Garretin kirjan ja juteltuani hänen kanssaan, makasin hetken sängyllä ja tunnustelin tuntemuksiani. Hetken päästä tapahtui kummia. Purskahdin nauruun. Se tapahtui aivan odottamatta. Yhtäkkiä kaikki kokemukseni ja ajatukseni ja tuntemukseni näyttäytyivät täysin järjettöminä, kuin jonkin päättömän farssin irvihahmot.

Hetken ehdin jo ajatella valaistuneeni.

Mutta ei. Hyvin pian apina päässäni ryhtyi taas heilauttamaan itseään liaanilta toiselle siinä pimeässä viidakossa, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni.

Tiedän, että on toinenkin viidakko. Valoisa viidakko. Siellä heilautellaan paremmalta liaanilta vielä paremmalle. Siinä viidakossa ei haittaa, että huono liaani sattuu kohdalle koska hyviä on niin paljon tarjolla.

Minä, kuten kaikki muutkin, olen aloittanut elämäni valoisassa viidakossa. Syistä, joita en täysin tunne, olen kuitenkin päätynyt pimeään. Ehkä syynä on ihmiskunnan yhteiseen muistiin painunut haava niiltä ajoilta, jolloin elämä oli ankaraa selviytymistaistelua ja selviäminen kiinni siitä, että varauduttiin pahimpaan.

Siperia siis opetti.

Sydney Banks opettaa toisin. Hänen mukaansa on aina mahdollista palata valoisaan viidakkoon.

Olen elänyt Banksin periaatteiden kanssa nyt reilun viikon. Katselen niitä yhä kuin kauniita maalauksia taidemuseossa. Tiedän, etteivät ne ole maalauksia vaan ovia toiseen todellisuuteen. Jokin estää minua menemästä niistä sisälle.

Mikä se oikein on?

Banksin mukaan valoisaan viidakkoon päästäksemme ei tarvitse tehdä mitään, sillä me olemme jo itse asiassa siellä. Emme vain sitä ymmärrä. Meillä on silmät kiinni. Kun me avaamme ne, huomaamme että pimeyttä ei ole olemassakaan. Se on vain valon puutetta. Aivan kuten pelkoakaan ei ole olemassa. Se on vain rakkauden puutetta.

Tulee mieleeni eräs Charles Haanelin lausahdus:

”Meidän ei tarvitse työläästi lapioida pimeyttä ulos ikkunasta. Riittää, että sytytämme valot”.

Tämä kaikki kuulostaa ihanan yksinkertaiselta. Miksi se ei valkene meille? Miksi meidän pitää lukea niin monia kirjoja ja blogeja ja osallistua niin monille kursseille, että se valkenisi? Miksi se ei aina sittenkään valkene?

Luulen, että vastaus löytyy urheilupsykoligi Garret Kramerin kirjan otsikosta, joka suomeksi kääntyy jotenkin näin: Vastustelemattomuuden polku. MIksi voittaminen on yksinkertaisempaa kuin kuvittelemme.

Suom.huom.: Yksinkertaisempaa, ei helpompaa.

Vastustelu. Siinä se taas on. Me emme halua sytyttää valoja koska valo on meistä niin kauhean pelottavaa. Tästä kirjoitin kirjanikin ja tämän takia sen nimi on Lyhyt Matka Perille. Oikeastaan matkaa ei ole. Olemme perillä koko ajan. Me vain emme halua olla koska eksyksissä on niin paljon mukavampaa. Siellä ei tarvitse ottaa mistään vastuuta ja voi rauhassa sääliä itseään. Mikäs sen mukavampaa.

Ryhdyn nyt funtsimaan vastustelua ja miten siitä pääsisi. Pidän mielessäni paitsi Banksin, myös itseäni fiksumman poikani opit. Kysyin häneltä nimittäin kerran, mitä hän tekee kun tulee kurja olo. Odotan, että se menee ohi, oli vastaus.

Se on mielestäni aika hyvä neuvo. Kyllä se vastustelukin ohi menee sillä sehän ei ole mitään muuta kuin ajatus.