Miksi emme saa mitä haluamme?

Tämä on kysymys, jota pohdiskelen paljon. Voi tietysti kysyä, miksi. Maailmahan ei selvästikään ole paikka, jossa saadaan mitä halutaan. Emme elä missään Ihmemaa Ozissa. Ja se saattaa itse asiassa olla hyvä asia.

Jos kaikki saisivat haluamansa, niin maailma olisi kauhea paikka. Täällä olisi pelkkiä lottovoittajia, varhaiseläkeläisiä, umpirakastuneita ja menestyskirjailijoita. Ihmiset lomailisivat Karibialla, shoppailisivat New Yorkissa ja joisivat samppanjaa Champs-Élyséellä. Näissä paikoissa olisi hirveä tungos. Kukaan ei olisi siivoamassa metroasemia tai hoitamassa mummoja terveyskeskusten vuodeosastoilla tai leikkaamassa puistoissa nurmikkoa.

Vai – olisiko?

Mitä ihmiset todella haluavat?

Mitä sinä todella haluat?

Me kaikki haluamme sitä ja tätä, mutta me haluamme asioita yleensä siksi, että uskomme niiden tekevän meistä onnellisia. Monet meistä uskovat, että lottovoitto, upea parisuhde, menestys ja rajaton vapaa-aika olisivat jonkinlainen oikotie onneen.

On melko kummallista, kuinka me ihmiset onnellisuuteen suhtaudumme. Emme tutkiskele sydäntämme ja kuuntele sisäistä ääntämme saadaksemme selville, mikä meitä todella ilahduttaisi. Sen sijaan katselemme ympärillemme ja teemme oletuksia. Omaksumme toisten ihmisten unelmat. Saatamme jopa omaksua viihdeteollisuuden unelmat. Se, mitä muilla on, näyttää aina niin mielenkiintoiselta. Erityisesti televisioruudusta tai videolta katsottuna.

Juttelin asiasta sunnuntaina erään ystäväni kanssa. Kysyin häneltä, mikä hänet tekee onnelliseksi. Hän vastasi kokeneensa aidon onnen hetken kerran hiihtoretkellä, kevättalvella, kirkkaassa auringonpaisteessa. Hän oli maannut hetken jäällä selällään ja ajatellut, että juuri tämä hetki hänen pitää muistaa lopun elämäänsä.

Ja hän muisti.

Meillä kaikilla on varmasti vastaavia kokemuksia. Makaamme pihanurmikolla kuumana kesäpäivänä ja katselemme kun valo siivilöityy puiden lehtien läpi. Katselemme vastasyntyneen vauvan silmiin. Seuraamme koiranpennun toilailuja. Juomme aamukahvia. Kuuntelemme sateen ropinaa peiton alla sunnuntaiaamuna, kun ei ole kiire mihinkään.

Mikä näille kokemuksille on yhteistä?

Säteilyn väliintulo. The Intervention of Grace.

Olen kääntänyt sanan Grace, joka on lempisanani, säteilyksi, koska sitä se mielestäni on.

Carl Jung puhui säteilyn väliintulosta osana mielekkäitä yhteensattumia. Jungin mukaan asiat eivät maailmassa tapahdu sattumalta, vaan kaikella on tarkoitus.

Kun tapahtuu säteilyn väliintulo, tunnemme olevamme flowssa, virtauksessa. Saamme tuntumaa siihen, keitä oikeasti olemme. Pienen hetken ajan kaikki on hyvin. Mitään ei puutu. Maailmankaikkeus virtaa lävitsemme ja tunnemme olevamme kotona.

Todellinen onni ei kokemukseni mukaan tule asioista, joita tavoittelemme. Onni tulee yllättäen, puun takaa, ilman ennakkovaroitusta. Yhtäkkiä vain säteilee.

Irralliset onnenhetket saattavat tuntua heikolta perustalta elämälle mutta olen kokenut asian olevan päinvastoin. Juuri niiden kautta pääsemme kiinni kestävään onnellisuuteen. Pääsemme kiinni Kefiin.

Voi tietysti kysyä, mitä iloa on päästä Kefiin, jos on korviaan myöten veloissa, rahaton, naimisissa omahyväisen nahjuksen kanssa eikä koskaan ole saanut keneltäkään arvostusta. Eikö ole tilanteita, jolloin jokin pikavoitto olisi paikallaan?

On varmasti. Mutta kysymys on, miten sellaisia pikavoittoja saisi.

Palataan siis alussa esitettyyn kysymykseen: miksi emme saa mitä haluamme? Hullut unelmat sikseen. Miksi niin usein olemme tilanteessa, joka tuntuu toivottomalta ja johon ei löydy ratkaisua? Miksi meillä ei ole taikasauvaa, jolla voisimme taikoa polttopuita takkaan, lehmille heiniä ja kattilan täyteen puuroa silloin kun puute hönkäilee kylmästi niskaan?

Meillä ei ole taikasauvaa luultavasti siksi, että emme osaisi käyttää sitä. Huiskisimme sinne tänne ja taikoisimme hädissämme sitä ja tätä. Kansanperinteessä on lukuisia tarinoita siitä, mitä ihmisille tapahtuu kun he saavat haltijalta esimerkiksi kolme toivomusta, kuten eräälle ukolle ja akalle kävi unkarilaisessa kansansadussa. He alkavat riidellä siitä, miten haluavat toiveensa käyttää. Eukon toivoma makkara putoaa kiistelyn tuoksinassa tuleen ja eukko kimmastuksissaan toivoo makkaran kasvavan ukon nenään. Viimeinen toive joudutaan sitten käyttämään sen irrottamiseksi.

Minulla ei ole vaikeuksia pitää tätä satua hyvänä kuvana siitä, mitä tapahtuisi, jos meille annettaisiin toiveita tai taikasauvoja. Huh!

Toivomusten sijaan meille annetaan maailma täynnä mahdollisuuksia ja mittaamattomasti kekseliäisyyttä tarttua niihin. Meillä on ratkaisun avaimet jokaiseen ongelmaan. Avaimet ovat vain välillä hukassa, niin kuin avaimet usein. Niitä sitten etsitään kasvavan hermostuksen vallassa ja mitä hermostuneemmiksi tullaan, sitä kauemmin niiden löytäminen kestää.

Elämän suuri paradoksi on, että avaimet löytyvät parhaiten kun niitä ei etsi. Maailma on sillä lailla suunniteltu. Se virtaa. Sitä ei voi ohjata. Mutta kun heittäytyy virtaan ja antaa mennä, ihmeellisiä asioita tapahtuu. Tämä on kokemuksen vahvistama tieto.

Olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että tärkein asia on muistaa on se, ettemme pysty ohjailemaan elämää vaan se ohjaa meitä. Mitä vähemmän yritämme, sitä paremmin meillä menee. Yrittänyttä laitetaan.

Kevätpörriäisessä  oli kerran ihastuttava mietelmä: On ihmeellistä, miten vähän saa aikaiseksi kun vain lakkaa yrittämästä.  Minä muuttaisin sen kyllä muotoon: On ihmeellistä, miten paljon saa aikaiseksi, kun vain lakkaa yrittämästä.

Lakataan siis yrittämästä!