Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan.

Herään kerrankin ajoissa. Meditoin 20 minuuttia. Olo on levoton, joten turvaudun Ho´oponopono -mantraan kuten aina, kun en pääse sisäiseen hiljaiseen paikkaani:

Olen pahoillani.
Anna minulle anteeksi.
Rakastan sinua.
Kiitos.

Hetken päästä levottomuus purkautuu kyynelinä. Esther Hicks sanoo, että itkeminen on hyvästä. Se on vastustelun purkautumista. Siltä se tuntuukin. Jotain tulee minusta ulos. Annan tulla.

Meditaation jälkeen syön aamiaista. Sen jälkeen minulla on tarve mennä pitkäkseni. Menen. Kyynelehtiminen alkaa uudestaan.

Koko päivä on kyyneleinen. Peruutan lounastapaamisen ja muutan sen Skype-keskusteluksi.Hoidan asioita. Palelen.

Olenko tulossa kipeäksi? Vai onko kysymys puhdistautumisesta, jonka meditaatio saattaa laukaista? Ehkä nyt tulee ulos kaikki se, mikä sisuksiini on kertynyt sen jälkeen, kun lakkasin meditoimasta.

Neljän maissa meditoin uudestaan, nyt puoli tuntia. Kyyneliä ei enää tulvi samalla tavalla kuin aamulla mutta olo on raskas – hyvällä tavalla. Tunnen maadottuneeni.

Tunnen suurta kiitollisuutta Sielun Talvipäivästä. Olen löytämässä tien takaisin kotiin. Miksi ihmeessä aikanani lähdin sieltä?