Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan.

Heräsin taas liian myöhään, jotta olisin voinut aloittaa päivän meditaatiolla. Aamuhässäkän jälkeen pääsin meditoimaan puoli yhdeltätoista. Meditoin puoli tuntia, koska 20 minuuttia on osoittautunut liian lyhyeksi ajaksi.

Meditaation jälkeen mietin ajankäyttöämme. Puolen tunnin meditoiminen kaiken kiireen keskellä tuntuu pitkältä rupeamalta mutta toisaalta puoli tuntia saattaa kulua uutisten lukemiseen, facebookissa seikkailuun tai tuloksettomaan pähkäilyyn. Silti tuntuu vaikealta päättää tehdä ei-mitään sen sijaan että tekisi jotain, vaikka se jotain johtaisi ei-mihinkään.

Meditoiminen on kuin antiteesi pohjoismaisille arvoillemme. Meidät on kasvatettu työntekoon ja tehokkuuteen. Ei esimerkiksi liene yhtään sananlaskua, joka kannustaisi joutilaisuuteen. Pelkkä vetelehtiminen tuskin mihinkään johtaakaan.

Puuhaamisen vastakohta on laiskottelu mutta meditointi ei ole laiskottelua. Se on harjoittelua. Se on aivojen treenaamista. Tuloksena on vähitellen lisääntyvä kyky olla läsnä tässä hetkessä ja hyväksyä se, mitä on, juuri sellaisena kuin se on.

Ja nämä, jos mikä, ovat hyödyllisiä taitoja.

Meditoin uudelleen noin viideltä. Kaksikymmentä minuuttia. Olen päässyt pisteeseen, jossa meditointi ei enää ole pakollinen rutiini, joka on pakko suorittaa, vaan kuin vanha ystävä, joka odottaa, että viettäisin hieman aikaa hänen kanssaan. Se vanha ystävä olen tietenkin minä itse.

Luin juuri Barack Obaman ilmoittaneen, että hän aikoo nyt vapaalle päästyään ensimmäiseksi viettää hieman aikaa Michellen kanssa koska heillä on paljon ”päivitettävää”. Hehän ovat olleet viime aikoina niin kiireisiä. Minäkin olen ollut kiireinen ja aion nyt viettää aikaa itseni kanssa. Ainakin 40 pientä minuuttia päivässä.