Maaria Ylikosken arvio Hanna Brotheruksen uusimmasta kirjasta Henkeni edestä herätti närkästystä sosiaalisessa mediassa. Sitä pidettiin katkerana ja ilkeänä teilauksena ja kampituksena. Ylikoskea syytettiin henkilökohtaisuuksiin menemisestä ja kirjoittajan mitätöimisestä.
Erityisesti Ylikosken käyttämä ilmaus “kielellisen ajattelun taso”, jota hän pitää Brotheruksen teoksen pahimpana ongelmana, sai monet raivoihinsa.
En ole itse kriitikko enkä osaa arvostella toisten kirjoja. Luen yleensä romaaneja, jotka tempaavat minut heti mukaansa tai tietokirjoja ja elämäntapaoppaita, joissa on kiinnostavaa tietoa ja näkökulmia. Kaunokirjallisuuden suhteen rima on todella korkealla. Muut kirjat menevät, jos asiasisältö on hyvä.
Mutta kaunokirjallisuuden suhteen olen todella kranttu. Minulle on esimerkiksi hyvin tärkeää, että romaanissa on huumoria. Synkät ja ilottomat tarinat jätän yleensä lukematta. Minusta huumori on älykkyyden korkein aste.
Eksistentiaalisen tason naiserityinen äitiys
Tiedän, että on typerää arvioida kritiikkiä, mutta koska Ylikosken kritiikki sai niin kovaa arvostelua, minua alkoi kiinnostaa, mitä kriitikko saa sanoa ja mitä ei. Peilaan tässä lyhyesti Brotheruksen kirjan herättämiä ajatuksia Ylikosken arvioon.
Ylikosken kritiikki kuulosti minustakin ensi lukemalta tylyltä mutta ajattelin, että hänellä oli ammattikriitikkona hyvät syynsä kipakkuuteensa. Hän myöntää heti alussa, ettei Brotheruksen kirja ole hänelle, vaikka hän on itse kokenut elämänvaiheen, mistä Brotherus kirjoittaa: pesän tyhjenemisen, yksinäisyyden ja vanhenemisen, kehon rapistumisen. “Kertojanaisen totaalinen, eksistentiaalisen tason naiserityinen äitiys” on hänelle kuitenkin vierasta.
Ylikosken mielestä Brotherus “vatvoo” ja “tarjoaa mietelmähetkiä ja oivalluksia enemmän kuin yhden elämän tarpeiksi”. Vaikka Ylikoski myöntää, että teoksella voi olla arvoa Brotheruksen vertaisryhmälle, hän näkee siinä “pelkkiä sanoja kansien välissä”.
Kun luin kirjaa, mieleeni tuli kohtaus Amadeus-elokuvasta. Siinä Keisari Josef II pyytää hovimuusikoltaan arviota Mozartin oopperasta. Siinä on liikaa nuotteja, ehdottaa hovimuusikko. Brotheruksen kirjassa on paljon sanoja, ehkä jopa liikaa. Huomasin harppovani kappaleiden yli ja odottavani, kuten Ylikoski, että jotain tapahtuisi, että sanojen määrä tulisi jotenkin perustelluksi.
Odotin jotain nostatusta koska luin kirjaa aluksi autofiktiona. Nyt ajattelen sitä enemmänkin vapaasti polveilevana kertomuksena Hanna Brotheruksen elämästä – koska siitä hän kai kertoo? Hän jakaa lukijalle arkeaan. Hän kertoo, mitä laittaa kahviinsa (kauramaitoa), mikä on hänen lempiruokansa (puuro) ja miten hän nukkuu (huonosti). Hän menee mökille tekemään loppusiivousta ennen sen myyntiä. Hän löytää vanhan perhoskokoelmansa, josta saa ajatuksen. Kuolleista perhosista tulee symboli uuden elämänvaiheen alulle.
Kirja on hyvin rehellinen, joskin huumoriton (!), kuvaus keski-ikäisen naisen elämästä. Monet Brotheruksen kokemukset ovat tuttuja, kuten vaihdevuosiin liittyvät oireet, hikoilut, kivut, säryt ja mielialojen vaihtelu. Kirjaa lukiessaan tuntee sisaruutta.
Lukija ei kuitenkaan voi välttyä ajatukselta, että tätä kirjaa ei ole ihmeemmin toimitettu. Sitä lukee kuin ensimmäistä raakaversiota. Oliko tämä tyylillinen valinta? Vai haluttiinko mahdollinen menestysteos nopeasti joulumarkkinoille?
Marraskuun melankolia
Brotheruksen kertomuskirja on sävyiltään vähäinen kuin marraskuinen päivä ja siinä on samaa melankoliaa, samaa monotonisuutta. Minussa heräsi myötätunto kirjoittajaa kohtaan. Tämmöistä tämä naisen elämä on. Olen varma, että moni saa lohtua ajatuksesta, että Hanna Brotherus, menestynyt ja vauras julkisuuden henkilö kamppailee samanlaisten tunteiden ja kokemusten kanssa kuin me muutkin. Hänenkin arkensa on välillä mitätöntä.
Minusta on hyvä, että Brotherus kertoo meille tarinaansa. Jokainen voi sitten itse päättää, kiinnostaako se vai ei. Ylikoskea ei kiinnostanut. Hänellä lienee täysi oikeus tuoda se esille. Tietysti hän olisi voinut olla lempeämpi tai jättää kirjan kokonaan arvioimatta. Hänellä on ollut arvionsa tekemiseen omat syynsä joita en ryhdy arvailemaan.
Wittgensteinia mukaillen sanoisin, että kaiken, minkä voi sanoa, voinee sanoa ystävällisesti ja mitä ei voi ystävällisesti sanoa, siitä olisi ehkä hyvä vaieta. Mutta kriitikolle tämä ei liene mahdollista. Ymmärrän senkin. Onneksi en ole kriitikko eikä kielellisen ajattelun edistäminen ole minun vastuullani.
Voin vain lukea kirjoja ja poimia niistä sen, minkä tunnen mielekkääksi. Tai jättää lukematta ja siirtyä seuraavaan. Maailmassa on onneksi lukemattomia kirjoja. Jatkan nyt Joel Haahtelan pienoisromaanin Adelén kysymys lukemista. Siinä on vain vähän sanoja mutta jokainen niistä on kuin helmi.