Viime viikonloppuna tein päätöksen: keskityn seuraavat kaksi viikkoa seuraavan kirjani kirjoittamiseen enkä ajattele mitään muuta. Kuvittelen, että mitään muuta ei ole. Ajattelen myös, etten tarvitse mitään, mitä minulla juuri nyt ei ole. Keskityn kaikin voimin siihen, mitä juuri nyt on niin kuin se olisi parasta, mitä voi olla.

Teen päivän työni niin hyvin kuin pystyn ja olen kuin huomista ei tulisi eikä eilistä olisi tapahtunut. Teen asioita, joista nautin. Keskityn voimaan hyvin.

Kahden viikon päästä saisin luvan taas ryhtyä murehtimaan. Saisin taas alkaa piehtaroida menneisyydessä ja hermoilla tulevaisuutta. Minulla olisi taas täysi vapaus käydä läpi listaani siitä, mitä elämästäni puuttui ja voisin uppoutua suremaan puutoksista jokaista, oikein perusteellisesti.

Jo maanantaina huomasin oloni parantuneen huomattavasti. Nukuin yöni paremmin kuin aikoihin. Kirjoittaminen sujui hyvin. Tunsin itseni tyytyväiseksi. Kofeiiniton kahvikin alkoi maistua. Koiralenkillä potkin lehtikasoja ja hengitin kirpeää syysilmaa.

Aina kun häiritsevä ajatus alkoi työntyä mieleeni, sanoin sille päättäväisesti: tule takaisin marraskuussa. Joka kerta, kun ajatukseni eksyivät askartelemaan elämästäni (minun mielestäni) puuttuvien asioiden parissa, houkuttelin ne takaisin tähän hetkeen lupaamalla, että jos ne olisivat kiltisti, ne saisivat alkaa riehua mielin määrin sitten kun huolipaastoni olisi ohitse.

Tiukoissa zen-retriiteissä, joissa meditoidaan aamuneljästä iltahämäriin, toisen päivän sanotaan olevan yleensä vaikeimman. Tiistai oli hieman hankala paastopäivä minullekin. Ikäviä tunteita nousi pintaan aivan tyhjästä. Yhtäkkiä tuli kurja olo. Mutta sain oloni paremmaksi kun muistutin Egolleni, ettei sen tarvinnut nyt hermostua. Tässä oli kyse vain pienestä tauosta. Ottaisin murheisiini nyt vähän etäisyyttä mutta palaisin niiden pariin kyllä pian.

Se helpotti. Nyt on torstai. Olen nukkunut kolme yötä kuin tukki, heräämättä kertaakaan. Olo on levollinen, virkeä ja optimistinen. Edessäni on yli viikko huoletonta aikaa. Se tuntuu nyt ruhtinaalliselta. Uskon, että ehdin paaston aikana kerätä voimia jotta taas jaksan murehtia täysin voimin. Tämä ajatus antaa minulle rohkeutta. Kuten sekin, etteivät huolet ja murheet minnekään katoa. Ne ovat hyvin kestäviä. Sitäpaitsi ne vain kasvavat huolehtimalla ja murehtimalla. Ei siis ole syytä pelätä, että ne pienenisivät tai katoaisivat minnekään.

Koska kaikki menee näin hyvin, haastan sinutkin huolipaastoon!

Suosittelen kahta viikkoa. Se vaikuttaisi olevan riittävä aika latautumiseen.

Keskity näiden kahden viikon aikana tekemään asioita, joista nautit. Tee kaikki ne asiat, jotka pitää tehdä, mahdollisimman hyvin. Laita TV kiinni. Voit katsoa iltaisin jakson lempisarjastasi mutta jätä se siihen. Suosittelen, ettet katso mitään väkivaltaista, raakaa tai ahdistavaa.

Älä osta muuta kuin ruokaa ja välttämättömiä tarvikkeita. Shoppaamisella on tutkitut yhteydet masentumiseen.

Käy sen sijaan kävelyllä. Liiku kerran päivässä niin, että saat hien pintaan. Mene metsään jos vain mahdollista.

Aina kun huoli tai murhe uhkaa ottaa sinut valtaasi, neuvo sitä tulemaan takaisin kahden viikon paaston jälkeen.

Aina kun alat elää tulevassa tai velloa menneissä, muistuta itsellesi, ettei sinulla juuri nyt valitettavasti ole mahdollisuutta aikamatkailuun mutta palaat kahden viikon päästä asiaan.

Aina, kun ryhdyt kertaamaan puutelistaasi, huomauta itsellesi kohteliaasti, että sinulla on juuri nyt kaikki, mitä tarvitset, kiitos paljon. Lupaa palata puutelistasi päivittämiseen heti, kun paasto on ohi.

Ole itsellesi armollinen. Huolehtiminen ja murehtiminen ovat käyttäytymismalleja, jotka ovat painuneet aivojen hermosolutasolle asti. Pienet takapakit ja lipsahdukset kuuluvat siis asiaan.  Kun niin käy, vedä henkeä ja istu hetki hiljaa. Aloita sitten uudestaan.

Näillä ohjeilla uskon paastosi onnistuvan hyvin. Kerro minulle miten se sujui.

Onnea paastoon!