Luin äsken Hesarista Camilla Tuomisesta ja hänen sähkömersustaan ja siitä, ettei hän enää häpeä menestystään. Jutussa haastateltu poliittisen historian tutkijatohtori Mona Mannevuo sanoo, että aikanaan Suomessa: ”omien taitojen kehumista tai menestyksestä puhumista pidettiin osoituksena luonnehäiriöstä.” Tämä perinne elää ilmeisesti vieläkin vahvana. Minä en ole menestynyt oikein missään, enkä etenkään rikastunut.
Luin juuri Maria Petterssonin HS-kolumnin, joka oli otsikoitu klikkaussyötiksi: Kaikki me olemme naisvihaajia. Luin sen tietysti, koska tiedän, että en vihaa naisia. Näinhän klikkaussyötit toimivat Pettersson kirjoittaa, että me kaikki syyllistymme naisten aliarvioimiseen, useimmiten tietämättämme. Hän kutsuu tätä vihaamiseksi. Naisviha on huono ilmaus ongelmalle, joka on vihaa paljon viheliäämpi.
Ronja Salmen YLE-kolumnia ”Suomessa pääsee asiantuntijaksi kirjoittamalla kirjan” on tiuhaan jaettu sosiaalisessa mediassa. Salmen kolumnin pointti on ilmeisesti tässä: ”On mahdotonta tulla hyväksi kirjailijaksi ilman lukuharrastusta. Lukemattomuus näkyy osassa esikoiskirjoista, joiden tekijät haluavat hyötyä kirjailija-tittelistä.” Olenko ainoa, joka ei ihan ymmärtänyt tätä pointtia? Onko se se, että jos ei lue kirjoja eikä
Minua on kutsuttu hippivaimoksi ja hippiäidiksi ja nyt myös hippimummoksi eikä siinä mitään. Hippi ei ole minun korvissani haukkumasana. Täti kuulostaa pahemmalta. Hippi juontuu sanasta hip, joka tarkoitti 60-luvulla ajan pulssilla olemista. Ihmisen katsottiin olevan hip, kun hän seurasi aikaansa ja kulki edistyksen etuvartiossa. Hippiliike on peräisin beatnik-ilmiöstä. Opin tämän
Kirjoitan kirjaa isoäitiydestä, ja teen sen takia tutkimustyötä. Eräs ilmiöistä, jonka olen löytänyt, ovat hirviöisoäidit. Kutsun heitä mumzilloiksi. Olen toki ollut aikaisemminkin tietoinen perheissä esiintyvistä sukupolvien välisistä jännitteistä mutta koska mummoista puhutaan mediassa ja kirjallisuudessakin etupäässä lapsenlapsiinsa höpsähtäneinä ikuisina letunpaistajina ja käpylehmien askartelijoina, mielikuvamme heistä ei välttämättä vastaa koko todellisuutta.
Luin hiljattain Raynor Winnin kirjan Salt Path, jossa hän kertoo, mitä tapahtui, kun hänen perheensä menetti maatilansa, elinkeinonsa ja kaiken omaisuutensa luotettuaan vääriin ihmisiin ja hävittyään epäreilusti oikeusjuttunsa. Samaan syssyyn Raynorin aviomiehellä todettiin halvaantumiseen ja dementiaan johtava rappeuttava sairaus. Heille annettiin oikeudenkäynnin jälkeen viikko aikaa poistua kotoaan, jossa he olivat
Masennnusta käsittelevässä kirjassaan Lost Connections Johann Hari kertoo Amerikan alkuperäiskansojen miesten mielenterveysongelmista, joihin on syynä se, etteivät he reservaateissaan enää pääse metsästämään ja sotimaan. Ihmisluontoon kuuluu huippukokemusten etsiminen. Abraham Maslow tarkoitti huippukokemuksilla aidon läsnäolon hetkiä, sellaisia joita voi kokea esimerkiksi meditoidessaan. Mutta me tarvitsemme myös toisenlaisia huippukokemuksia. Haasteita ja jännitystä. The Guardian-lehden mukaan
Korpikolva, Lahokapo, Palolatikka, Kaskikeiju, Punahärö, Haavasahajumi, Mäntyhuppu. Olen viime päivinä tutustunut metsähyönteisten salaiseen maailmaan. Niitä on käsittämätön määrä vaikka osa niistä on jo kadonnut ihmisen aikaansaaman luontokadon seurauksena. Korpikolva (Pytho Kolwensis) esimerkiksi on hyvin uhanalainen ötökkä. Eikä ihme. Se on hyvin vaativa. Wikipedian mukaan Korpikolva (…) tarvitsee keski-iältään 135–185 vuotta
”En kirjoita kenellekään muulle kuin itselleni.” Elizabeth Gilbert Avauduin toissapäivänä Facebookissa pettymyksestäni, saatuani tämän kevään neljännen apurahahylsyn sisäistä vastuullisuutta käsittelevään kirjaani. Se herätti paljon keskustelua. Jäin miettimään, milloin tulee se hetki, että saa heittää pyyhkeen kehään? Milloin saa luovuttaa? Voiko olla niin, että joku projekti on kuolleena syntynyt eikä sen elvyttämiseen kannata
Tutkimusten mukaan lapsettomuuden valinneet naiset ovat onnellisempia kuin äidit. Kun kerron tämän ystävä-äideilleni, he järjestään suuttuvat. Saan taas anekdotaalista evidenssiä, miten yksilötasolla äitiys on ihaninta ikinä eikä kukaan ikinä antaisi lapsiaan pois. Ne on parasta mitä on!!!! Tällaisena kyntäjänä tulokulmani äitiyteen on monimutkaisempi. Olen ikionnellinen, että olen saanut olla portaali
Meistä useimmat, ehkä kaikki, löydämme itsemme joskus risukasasta. Toivottomuuden tunne kuuluu olennaisena osana ihmisen tunnevalikoimaan. Mutta se ei tarkoita, etteikö toivottomuudesta olisi ulospääsyä, eikä vain yhtä. Niitä on, loputtomasti. Keräsin tähän 7 vinkkiäni epätoivon kuilusta nousemiseen. Ne ovat toimineet joka kerta. Sanon tämän kokemusasiantuntijan varmuudella. 1. Ketään ei tule Mel
Vaikka sitä on hieman ankeaa myöntää, alan olla eläkeiässä. Täytin juuri 63 vuotta. Koska minulle ei erilaisten epäsovinnaisten valintojen takia ole juuri kertynyt työeläkettä, en ole jäämässä eläkkeelle vielä vuosiin. Onneksi en ole vielä toistaiseksi havainnut juuri muutoksia työkyvyssäni. Tai no, sen muutoksen olen huomannut, että olen tullut tarkemmaksi sen