Kaikki henkiset opettajat ja psykologit ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisen taidoista tärkeimpiä on osata olla yksin. Tästä aiheesta on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja blogipäivityksiä. Jos ei osaa olla yksin, ei osaa olla toisenkaan kanssa. Jos ei ole onnellinen itsekseen, ei ole onnellinen toisenkaan kanssa. Jos elämä ei ole täysipainoista juuri sellaisena kuin se on, ei siitä tule sen täysipainoisempaa vaikka vierellä kulkisi unelmien kumppani.

Näinhän sitä sanotaan.

Minä en ole tästä aivan varma.

Ihminen on laumaeläin. Meitä ei ole tarkoitettu kuljeskelemaan erakkoina kuin jääkarhut. Olemme tarvinneet laumamme turvaa jo ammoisista ajoista. Ihmislapsi kuolee, jos se ei saa kosketusta ja hoivaa. Lauman lisäksi useimmat meistä kaipaavat parisuhdetta senkin jälkeen, kun suvunjatkamisvaihe on jo mennyt ohi. Nuorina etsimme kumppania viettiemme vetäminä mutta kaipuu kumppanuuteen tuntuu säilyvän meistä useimmilla lähes elämän loppuun asti.

Miksi?

Parisuhde on vakiintunut niin tukevaksi osaksi kulttuuriamme, että olisi lähes mahdotonta kuvitella maailmaa ilman sitä, siitäkin huolimatta, ettei homo sapiens ole luonnostaan yksiavioinen. Eläinkunnasta löytyy vain yksi laji, joka pysyy yhdelle kumppanille uskollisena koko elämänsä ajan: hanhi.

Vaikka sinkkutaloudet lisääntyvätkin, vain 10 prosenttia suomalaisista ei ole koskaan elänyt kumppanin kanssa. Yksinään elävistä miehistä 15% ja naisista alle 10% haluaa elää yksin.

Ihmisen ikävä toisen luo on siis vahva voima yhteiskunnassamme. Se on suoranainen vimma. Moni viettää suuren osan ajastaan pohtimalla, mistä kumppanin löytäisi. Viidennes suomalaisista on joskus luonut profiilin nettideittipalveluun tai käynyt näihin palveluihin tutustumassa.

Jos lähes 90% yksinelävistä haluaisi parisuhteen, miksi he eivät sitä löydä? Tarjontaahan on. Siellä heitä parveilee, tuhansia sinkkuja, ravintoloissa, rautakaupoissa ja Ruotsin laivoilla, mutta he eivät jostain syystä kohtaa toisiaan. Tai he kohtaavat, mutta kohtaamiset eivät johda kolahdukseen.

Tämä on juuri se ongelma, jolla seuranhakupalvelut rahastavat.

Miksi kumppanin löytyminen on niin vaikeaa? Johtuuko se siitä, että me lähdemme hakumatkalle vääristä lähtökohdista tai väärin odotuksin? Haluamme löytää jonkun, joka poistaisi yksinäisyyden tunteemme? Tekisi meidät onnellisiksi? Ehjiksi?

Elämän suuri paradoksi on, ettei yksinäisyyden tunne poistu muiden ihmisten avulla. Ihminen voi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi vaikka ympärillä olisi suurperhe. Ihminen voi olla lohduttoman yksin vaikka eläisi aivan toimivassa parisuhteessa.  Yksinäisyyden tunne ei ole seurausta yksinolosta vaan siitä, että on vajonnut tilaan, jossa suurin osa ihmisistä elää koko elämänsä. Buddha kutsui sitä dukkhaksi. Minä kutsun sitä hukaksi.

Hukka on vastustelua. Se on sitä, että sanoo elämälle ”ei”.

En halua olla tässä. En halua tehdä tätä. En halua syödä tätä. En halua olla tällainen. En halua olla yksin. En halua elää tämän ihmisen kanssa. En halua tällaista elämää.

Vastustelun vastakohta on salliminen. Englanniksi ”allowing”. Buddha kutsui sitä ”sukhaksi”. Sukhan vallassa ollessaan ihminen lipuu elämänsä aalloilla kevyesti kuin korkki. Hukka työntää korkin pinnan alle. Se vaatii suurta ponnistelua. Sitähän hukassa oleva elämä on. Jatkuvaa, uuvuttavaa kamppailua olemassaoloa vastaan.

Olen kiinnittänyt huomiotani siihen, miten lähipiiriini kuuluvat, pitkään yksin olleet ovat lopulta löytäneet kumppanin. Kaava on aina ollut sama:

• Heillä on ollut palava halu löytää kumppani.
• He ovat etsineet häntä – tuloksetta.
• He ovat luovuttaneet, yleensä suuren tuskan vallassa.
• He ovat keskittyneet elämänsä muihin osa-alueisiin, kuten työhön, lapsiin, harrastuksiin.
• Heidän eteensä on tullut henkilö, joka ei ole lainkaan ollut sellainen, kuin he ovat kuvitelleet ja tavalla, jota he eivät ole osanneet ennakoida.
• He ovat antaneet rakkaudelle mahdollisuuden.
• He ovat päättäneet sitoutua tähän suhteeseen, vaikka heillä on kenties ollut sen suhteen epäilyksiä.

Ja tadaa – he huomaavat elävänsä onnellisessa parisuhteessa.

Tästä voi päätellä, ettei ihmisen tarvitse olla täysin hukaton saadakseen haluamansa. Mutta hieman sukhaa kyllä tarvitaan. Me ihmiset olemme niin kovapäisiä, että hukan vallasta päästäksemme meidän pitää yleensä hieman kärsiä. Martha Beck puhuu ”tärinäkaistasta”, jonne ihminen joutuu ajettuaan elämänsä moottoritiellä tarpeeksi kauan väärään suuntaan. Kun näin käy, alkaa tapahtua vastoinkäymisiä.  Meidän pitää vajota pohjalle, itkeä ja valittaa. Juoda viiniä ja syödä jäätelöä. Katsoa nyyhkyleffoja ja maata peiton alla itsesäälin vallassa. Itkeminen on parasta lääkettä hukkaan. Kyyneleet ovat parantavaa vettä. Itkun jälkeen mieli on usein seesteinen ja kirkas. Olemme aitoja itsejämme. Naamiot ovat huuhtoutuneet pois.

Tällaisessa tilassa, kyynelten pesemänä, me olemme valmiit kohtaamaan elämän sellaisena kuin se tulee. Hukka on rauennut ja sukha lämmittää kuin villasukka. Kun niin käy niin vähitellen ja, raivostuttavaa kyllä, aivan oman aikataulunsa mukaan, se, mitä halajamme, saapuu elämäämme. Ehkä hieman erilaisena. Ehkä täysin erilaisena. Ei ehkä lainkaan sellaisena kuin olisimme toivoneet. Mutta jos meillä on viisautta ottaa se vastaan ja sanoa kyllä elämälle ja KYLLÄ rakkaudelle, niin on aivan mahdollista elää elämänsä onnellisena, jos ei sen loppuun asti, niin melko kauan kuitenkin.