Olen tänään viettänyt päivän, jonka aikana ei syntynyt toivottua tulosta. Valvoin yöllä vaalien erilaisia pelkoja ja huolenaiheita, joista yksikään ei ollut kiireellinen tai ajankohtainen juuri silloin. Neljän aikaan aamuyöstä tavallisella ihmisellä ei yleensä ole tähdellistä pohdittavaa. Siksi onkin ihmeellistä, että juuri silloin moni ongelma vaatii tulla ratkaistuksi.

Yöllinen ajatustyöskentelyni ei kuitenkaan johtanut minkään ongelman ratkeamiseen. Päinvastoin. Ongelmista tuli entistä isompia. Niistä tuli suoranaisia hirviöitä. Ne alkoivat ajaa minua takaa kuin painajaisunien pedot mutta koska olin valveilla, en päässyt niistä eroon heräämällä. Minun olisi pitänyt nukahtaa, jotta ne olisivat kadonneet mutta kuten kaikki tiedämme, nukahtaminen on paljon vaikeampaa kuin herääminen – varsinkin kun kintereillä juoksee verenhimoisia petoja.

Kun sitten lopulta nukahdin erilaisten rentoutus- ja mielikuvaharjoitusten avulla, nukuin liian myöhään. Heräsin tokkuraisena. Päivässä ei ollut rakennetta eikä ryhtiä. Koko päivän olkapäälläni istui Riittämättömyyden tunne, kuin vanha kärttyinen papukaija. Se upotti kyntensä syvälle lihaani ja toisteli vanhaa virttään: Olet saamaton vitkuttelija.

Aloin voida huonosti. Tartuin yhteen asiaan ja sitten ajattelin, että minun pitäisikin tehdä toista asiaa. Ajatukset alkoivat poukkoilla kuin tupajumit. Ei tästä tule mitään, ajattelin. Turhaa kaikki. Taivaanrannalle alkoi taas kerääntyä tuhon pilviä.

Koko päivä meni hukkaan. Taas.

Riittämättömyyden tunne tuntuu olevan aina vieraanamme. Se vieraillee erityisen tiheään yrittäjien ja muiden itsensä työllistävien luona. Vakituisessa työpaikassa oleilevat voivat aina järkeillä, että pelkkä oleminen riittää ja näinhän näköjään ajattelevat monet esimiehetkin.

Nykyajan ihmisen elämä on vaativaa siksi, että melkein kaikki mitä teemme, on enemmän tai vähemmän ideamaailmassa. Entisinä aikoina kynnettiin, kylvettiin, niitettiin ja korjattiin satoa. Ruokittiin kanoja ja kerättiin munia. Ruokittiin lehmiä ja lypsettiin niitä. Panos ja tulos olivat selkeässä suhteessa toisiinsa. Nykyisin on toisin. Monet meistä kylvävät siementen sijaan ideoita. Niiden itävyysaste on huomattavasti epävarmempi kuin siementen. Kun kylvää perunaa, saa melkoisella todennäköisyydellä perunaa mutta kun kylvää idean, ei koskaan voi olla varma, mitä sieltä sikiää. Ideoita ei tuhoa halla tai kuivuus vaan aivan muut, vaikeasti ymmärrettävät ilmiöt. Sellaiset kuin kiire, stressi, kärsimättömyys ja pessimismi. Jotkut ideat ovat sitä paitsi jo syntyjään kehityskelvottomia.

Työmme tuloksellisuutta on siis vaikeampaa määritellä kuin esiteollisina aikoina. Ennen vanhaan riitti, että siemen kylvettiin maahan. Sen jälkeen asia oli Herran hallussa. Vaikka kato olikin ainainen pelko, eivät talonpojat luultavasti istuneet pellon laidalla tuijottamassa, miten siemenet itivät ja itivätkö ne. Sellaiseen heillä tuskin oli aikaa. Nykyihminen sen sijaan pohtii aamuyön tunteina, mihin hänen projektinsa johtavat ja johtavatko mihinkään. Asiaa vaikeuttaa se, että toisinkuin siementen, ideoiden kehittymistä on vaikeaa ennakoida.

Nykyihmisen elämässä on tuloksellisia aikoja ja sitten on aikoja, jolloin tulosta ei näytä syntyvän, ei vaikka mikä olisi.

Mutta mikä on tulos? Näkyvä tulos on vain jäävuoren huippu. Sen alla on iso kimpale melkein valmista tulosta. Tietysti voi käydä niin, että melkein valmis ei koskaan tule täysin valmiiksi. Se ei niin sanoaksemme tulostu. Tunnemme itse kukin gradua vailla olevia maistereita ja pöytälaatikkokirjailijoita. Melkein valmiita tohtoreita ja ihmisiä, jotka harrastavat keskeneräisten villapaitojen kutomista.

Mutta hyvin monet asiat loppujen lopuksi tulostuvat. Saattaa olla, että ne tulostuvat hieman hitaasti. Se voi johtua siitä, että asia on monimutkainen ja vaatii aikaa tulostuakseen. Joskus tulostuminen saattaa vaatia joutilaisuutta. Se saattaa vaatia hieman tilaa. Mutta vaati se mitä tahansa, itseruoskinta ei saa mitään asiaa tulostumaan yhtään nopeammin.

Tänään tuskailin tuloksellisuus-asian kanssa. Mutta sitten vein poikani autolla postiin hoitamaan asioita ja kun istuin autossa häntä odottamassa, päätin ottaa Riittämättömyys-papukaijan vastaan. Suljin silmäni ja annoin tunteen asettua kehooni ja tunnustelin sitä. Tuntui kuin joka soluni olisi kihelmöinyt. Olo alkoi tuntua tuskalliselta, suorastaan tukalalta. Mutta vähän ajan kuluttua minusta alkoi tuntua, että epämiellyttävä tunne ei tullutkaan minusta vaan jostain muualta ja että se oli ohimenevää. Annoin sen vapaasti virrata lävitseni enkä vastustellut.

Hetken päästä oloni parani. Aurinko paistoi. Päättelin, että riittämättömyyden tunnekin on lopulta vain tunne. Tunteita tulee ja menee. Niihin ei kannata jäädä kiinni, sillä on suuri mahdollisuus, että ne tulevat jostain muualta kuin meistä itsestämme. Eikä niillä yleensä ole mitään tekemistä tosiasioiden kanssa.

Mutta siitä lisää ensi viikolla.