Tässä heti alkajaisiksi yksi elämän syvimmistä totuuksista: kärsimyksemme perimmäinen syy on se, että emme ole yhteydessä itseemme. Tämä asia muistui mieleeni kuunnellessani amerikkalaisen ensiapulääkärin Kim Deramon haastattelua. Eräs hänen lauseistaan jäi lähetyksen jälkeen lepattamaan ympärilleni kuin pieni perhonen:

Be in your body.

Pysy kehossasi. Kuulostaa hullulta. Miksi meitä pitäisi kehottaa pysymään siellä minkä sisällä synnyimme tälle planeetalle? Missä muualla muka olisimme?

Totuus on kuitenkin se, että olemme yleensä kaikkialla muualla kuin kehossamme. Olemme niin ulkomaailman lumoissa ettemme tule ottaneeksi yhteyksiä omaan itseemme. Olemme oppineet elämään elämämme kiinnittämättä huomiotamme siihen, miltä tuntuu olla minä. Vietämme päivämme ja usein yömmekin toisten ihmisten bisneksissä. Kiinnostavat asiathan tapahtuvat aina tuolla, kun taas täällä on enimmäkseen tylsää.

Ja heti kun meistä alkaa tuntua joltain, oli kysymyksessä tunne tai tuntemus, alamme pohtia onko meillä oikeutta tai velvollisuutta sitä tuntea vai pitäisikö meidän turruttaa se jollain pillerillä.

Kun avioliittoni törmäsi karille, teimme silloisen puolisoni kanssa sen mitä ihmisiä tuossa tilanteessa kehotetaan tekemään: haimme ulkopuolista apua. Menimme tapaamaan avioliittoneuvojaa koska – miksi ei. Se osoittautui sekä rahan että ajan tuhlaukseksi. Toinen osapuoli ei halunnut kertoa todellista ongelmaansa kun taas toinen osapuoli (minä) ei tiennyt, mikä hänen ongelmansa oli. Olin niin kaukana itsestäni, että terapeutin piti jatkuvasti muistuttaa minua siitä, miten tarpeellista on terapiatilanteessa puhua itsestään eikä kaikista muista asiaan liittyvistä tai liittymättömistä. Mutta en kyennyt puhumaan itsestäni. En myöskään halunnut. Halusin pelastaa avioliittoni, minusta ei ollut niin väliä.

Jälkikäteen on vaikeaa uskoa kuinka hukassa olin. Minusta oli tullut niin näkymätön omissanikin silmissäni, että oli tuskin ihme, että mieheni piti minua yhtä kiinnostavana kuin vanhaa aamutossua. Kun katsoin peiliin, hämmästyin nähdessäni siellä ihmisen kuvajaisen, aamutossun sijaan. Kuka tämä ihminen oli, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Jos olisin tullut itseäni kadulla vastaan, olisin kävellyt ohi.

Minusta oli tullut no-body.

Enkä minä ole ainoa. Elämme no-bodien maailmassa. Ihmeellistä kyllä, elämme myös Katsokaa minua –maailmassa. On vaikeaa käsittää, miksi olemme niin paljon kiinnostuneempia siitä, miltä näytämme kuin miltä meistä tuntuu. Voiko selfie-innostusta selittää sillä, että haluamme tulla näkyviksi ei niinkään toisten silmissä kuin omissamme?

Itsensä ohessa eläminen on raskasta koska se on niin luonnotonta. Se väsyttää. Väsymyksen kintereillä tulee erilaisia vaivoja, sydän- ja verisuonisairauksia, allergioita ja jopa syöpää. Kaiken tämän kurjuuden ytimessä sykkii masennuksen, surun ja kurjuuden synkkä suoni. Tällaisesta elämästä tulee ennen pitkää yhtä pitkää paniikkikohtausta.

Sana paniikki tulee muuten kreikkalaisen mytologian Pan-jumalasta, jolla oli tapana pelotella eläimiä kedolla.

Jokaisessa meissä asuu siis pieni Pan, pelotellen meitä metelillään. Jos keskittyisimme kuuntelemaan, saattaisimme kuulla sanatkin. Mutta mehän emme kuule mitään koska meillä on niin paljon tekemistä. Ja miksi edes yrittäisimme? Meitähän on ohjattu etsimään vastauksia kaikkialta muualta kuin itsestämme.

Tri Deramo, joka nuorena kärsi paniikkikohtauksista, sanoo, että “kun elämä muuttuu rankaksi, on alettava elää hetkessä”. Mitä ikinä tapahtuukaan, ei auta ryhtyä hötkyilemään. Hetkessä elämisen, mindfulnessin ytimessä on puhdas oleminen. Kun keskitymme olemiseen, emme voi olla havaitsematta että se aina tuntuu joltain. Kehossa on aistimuksia. Mieleen nousee tunteita. Sillä, minkä nimisiä nämä tuntemukset ovat, ei ole väliä. Kaikella ei tarvitse olla nimeä. Kehomme kommunikoi kanssamme ilman sanoja. Kun jokin tunne valtaa meidät, tiedämme kyllä mitä se tarkoittaa, jos vain maltamme olla sitä nimeämättä.

Sellaiselle ulospäin suuntautuneelle henkilölle kuten minä, tällainen sisäänpäinkääntyminen on ollut haasteellista. Olen kuitenkin yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut, ettei minulla ole vaihtoehtoja. En ole koskaan löytänyt vastauksia kysymyksiini juoksentelemalla ympäriinsä niitä etsimässä. Ratkaisujen sijaan olen löytänyt loputtomia mahdollisuuksia. Selkeyden sijaan olen löytänyt kaaosta. Ainoa tapa, jolla olen kyennyt saamaan valaistusta tilanteeseeni, on ollut istua hetki hiljaisuudessa, kehoani kuunnellen. Mieleni kuunteleminen sen sijaan on ollut yhtä tuloksellista kuin popkornikattilan kuunteleminen. Onneksi kehoni on erilainen kuin mieleni. Se on viisas. Se tietää asioita. Ja se pyytää kärsivällisesti huomiota.

En ole enää no-body mutta minun on säännöllisesti muistutettava itseäni kiinnittämään huomiota maalliseen tomumajaani. Kun sen valtaa jokin tunne tai tuntemus, keskeytän hetkeksi sen mitä olen tekemässä ja kysyn, mitä minun pitää tietää. Vastaukset eivät tule sanoina. Ne tulevat sanattomana tietämisenä mutta harvoin välittömästi. Kehoni noudattaa omaa aikatauluaan. Sillä ei ole kiirettä. Aikaa on aina. Tai oikeastaan aika ei ole kehoni kannalta merkityksellistä. Sillä on vain yksi aikamuoto: nyt. Sinne pääsee kun sulkee silmänsä, hengittää syvään muutaman kerran ja antaa hiljaisuuden ohjata kulkua.