Sara Blakely on nuorin nainen, joka on koskaan päässyt Forbesin miljardöörikerhoon. Hän teki sen kolmekymppisenä.

Blakely perusti Spanx-yrityksensä 27-vuotiaana. Spanxit ovat tukialushousut, jotka saavat vartalon näyttämään hyvältä ja ryhdikkäältä. Hän tarvitsi sellaisia itse, eikä löytänyt mistään. Niinpä hän kehitti ne. 5000 dollaria pääomanaan hän perusti yrityksen, jonka voisi ripustaa joulukuuseen amerikkalaisen unelman malliesimerkkinä.

Blakely on kertonut menestyksensä salaisuuden. Hänellä oli isä, joka päivittäin lasten palattua koulusta vaati saada kuulla, missä he olivat sinä päivänä epäonnistuneet. Jos epäonnistumisia ei ollut, isä oli pettynyt. Sellainen päivä oli hänen mielestään mennyt hukkaan. Blakely sanoo, että hän oppi isältään sen, että epäonnistumiset kuuluvat asiaan.

Olen melko varma siitä, että juuri suhtautuminen epäonnistumiseen erottaa menestyjät muista ihmisistä.

Valitettavasti me suomalaiset olemme tässä suhteessa epäedullisessa asemassa. Pekka Himasta lainatakseni tässä maassa vallitsee mokaamisen pelon kulttuuri. Konkurssi kuuluu esimerkiksi Amerikassa yrittämisen kaareen yhtä olennaisesti kuin liiketoimintasuunnitelman laatiminen ja kirjanpito. Suomessa konkurssihäpeästä toipuminen on kivulias prosessi. Korostan sanaa häpeä.

Koska häpeän pelko pälyilee jatkuvasti kintereillämme, teemme kaikkemme, ettei meidän tarvitsisi sitä kokea. Lankeamme siksi usein ”analyysiparalyysiin”. Haluamme selvittää asioita, pohtia niitä, punnita riskejä ja kartoittaa tilanteita kunnes huomaamme olevamme halvauksen tilassa. Emme uskalla toimia, koska toiminta saattaisi johtaa epäonnistumisen häpeään. Tällainen pähkäily on lisäksi uuvuttavaa. Kun on toiminnan aika, olemmekin sitten niin väsyneitä, että vaikka uskaltaisimmekin tehdä jotain, emme enää jaksa. Tällöin ihmisellä on suuri kiusaus alkaa syödä irtokarkkeja ja katsella netistä kissavideoita ja jättää koko homma sikseen. Ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Tunnen analyysiparalyysin hyvin, koska olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni siinä tilassa.

Analyysiparalyysi on jatkuvaa jossittelua. Kaikki lauseet alkavat sanoilla ”entä jos”. SWOT-matriisista tulee pelkkä WT-matriisi. Tekisi mieli sanoa WTF-matriisi. Siinä ei ole mahdollisuuksia eikä vahvuuksia vaan ainoastaan uhkia ja heikkouksia. Siinä eletään lopullisen tuhon odottelussa.

Jos koulussa pitäisi jotain opettaa, niin mielestäni juuri suhtautumista epäonnistumisiin. Kun niitä lakkaa pelkäämästä, rentoutuu ja alkaa keskittyä olennaisempiin asioihin, eli siihen, miten tehdä elämästään itsensä näköinen.

Elämäntapavalmentajien Ariel ja Shya Kanen mukaan elämässä on muutama universaali laki, joiden tunteminen auttaisi meitä suuresti. Yksi sellainen on Carl Jungin klassinen ”mitä vastustat, pysyy”. Mitä enemmän vastustelemme esimerkiksi juuri epäonnistumista, sitä varmemmin epäonnistumme. Onneksi on olemassa myös toinen laki: jokaisella reaktiolla on vastareaktio. Jos on epäonnistumisia, on myös onnistumisia.

Toisaalta on myös niin, että mitä enemmän tavoittelemme onnistumista, sitä huonommat mahdollisuudet meillä on onnistua. Jos teemme jotain vain onnistuaksemme ja takerrumme lopputulokseen, alamme väreillä epätoivon taajuuksilla. Ryhdymme toimimaan vastoin parempaa tietoamme, koska katseemme ei pysy siinä mitä kulloinkin olemme tekemässä, vaan siinä, mitä haluamme saavuttaa. Sellaisilla asioilla on yksi yhteinen piirre: ne eivät ole koskaan tässä. Ne ovat aina tulevaisuudessa.

Vastustelu ja tavoittelu tuntuvat ensi kuulemalta toistensa vastakohdilta, mutta niiden taustalta löytyy sama asia: se, ettei hyväksy nykyistä olotilaansa. On oikein ja luonnollista asettaa tavoitteita mutta ne saavuttaa kaikkein varmimmin, kun lakkaa niitä aktiivisesti tavoittelemasta. Mitä tavoitteleminen on? Se on sitä, että ryhtyy kuvittelemaan, millaisilla teoilla ja ratkaisuilla asiat saavutetaan ja sitten ryhtyy toimimaan kuvitelmiensa ohjaamalla tiellä. Tämä kuulostaa järkevältä. Siinä on vain yksi ongelma: se ei toimi.

Saat sen, mistä luovut, on yksi maailmankaikkeuden kummallisista lainalaisuuksista.

Tavoitteiden asettamisen jälkeen olisi rentouduttava ja otettava vastaan ne elämän käänteet, jotka vähitellen johtavat haluttuun lopputulokseen. Vaikka tämä menetelmä on vastoin parempaa tietoamme (meidäthän on ohjastettu pitelemään ohjaksia), on se todistettu oikeaksi lukemattomia kertoja. Meillä kaikilla on kokemusta tästä.

Kolmas laki on, ettei mikään voi olla useammassa paikassa yhtä aikaa. Kvanttimekaniikka on kyllä osoittanut tämän lain hieman ontuvaksi, sillä vaikuttaisi siltä, että kvanttihiukkaset (joista me kaikki koostumme) ovat aina siellä, missä niitä kulloinkin tarkastellaan.

Mutta jos keskitytään siihen, mitä tämä laki tarkoittaa meidän elämässämme, niin sen mukaan meidän tulisi aina olla siellä missä kulloinkin olemme, koska emme voi olla missään muualla. Tämä on Mindfulnessin ydinajatus. Se on tietoisen elämän ydinajatus.

Jos haluamme jotain, jota meillä ei ole, ajattelemme, että meiltä puuttuu jotain tai meissä tai elämässämme on jotain vikaa. Tällainen ajattelu ei johda mihinkään hyvään. Kuten Ariel ja Shya Kane sanovat, ”elämä ilmenee Nyt-hetkien sarjana ja juuri tällä Nyt-hetkellä voit olla ainoastaan ja täsmälleen sellainen ja kuin olet ja siellä missä olet”.

Jos haluamme olla jotain muuta, laihempia, rikkaampia, onnellisempia tai minkälaisempia tahansa, emme ole siellä missä nyt olemme vaan jossain muualla. Olemme viihdeteollisuuden luomassa karkkimaailmassa, joka on yhtä todellinen kuin Ankkalinna.

Neljäs periaate on seuraava: jos annat asioiden olla kuten ne ovat, etkä yritä muuttaa tai järjestellä niitä tai arvioida niitä hyviksi tai huonoiksi, oikeiksi tai vääriksi, ne saattavat itsensä valmiiksi ja katoavat. Jos sinut valtaa jokin tunne, sitä on turha vastustella (mitä vastustat, pysyy), sillä mitä enemmän sitä vastustelee, sitä sitkeämmin se pysyy. Esimerkiksi innostuksen tunne on lyhytaikaista, koska emme yleensä vastustele sitä vaan antaudumme sille. Ahdistuksen tunteesta taas on vaikea päästä eroon, koska emme hyväksy sitä.

Kun antaa itselleen luvan olla juuri sellainen kuin on ja ottaa vastaan ne asiat, jotka eteen tulevat, ne menettävät voimansa ja katoavat.

Ariel ja Shya Kanen mukaan emme kuitenkaan voi huijata tietoisuuttamme. Emme voi olla hyväksyvinämme jotain sillä ajatuksella, että niin pääsisimme siitä eroon. Tämä ei ole hyväksymistä vaan manipuloimista. Mutta jos aidosti valitsemme juuri sen tilanteen, jossa me nyt elämme, se katoaa.

Kuten Byron Katie on sanonut: on järjetöntä haluta jotain, mitä meillä juuri nyt ei ole.

Tietoisena elämistä voi verrata jääkimpaleeseen joka jätetään auringonpaisteeseen. Tietoisuudesta säteilevä lämpö riittää sulattamaan vanhat jäätyneet toimintamallit, itsestään.

Tällainen elämä vaatii lujaa uskoa. Se vaatii aivojen uudelleenohjelmointia. Ja kuten jo tiedämmekin, aivojaan voi ohjelmoida uudelleen meditoimalla.

Mutta palataksemme siihen, millä aloitimme, eli epäonnistumiseen. Martha Beck on antanut hyvän ohjeistuksen: kaikki mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee tulla tehdyksi huonosti. Joskus todellakin auttaa kun luopuu onnistumisen tarpeesta. Tulos voi olla hyvä tai huono, mutta oli se mitä tahansa, se on juuri sellainen kuin se on. Ja kun oppii ottamaan asiat sellaisina kuin ne ovat, alkaa maailma vähitellen näyttää aivan kelvolliselta paikalta.