Elämä on ajanjakso syntymän ja kuoleman välillä. Hyvässä tapauksessa se kestää noin kahdeksankymmentä vuotta. Sen aikana ihminen kasvaa avuttomasta rääpäleestä aikuiseksi yksilöksi, joka, juuri kun on päässyt voimiensa huipulle, alkaa vähitellen rappeutua, kunnes lopulta kuolee. Joskus kuolema yllättää kesken kaiken. Mitään varmuutta elämän pituudesta ei ole kellään.
Tähän kahdenksankymmenen vuoden ajanjaksoon liittyy luonnollisesti suuria intohimoja, sillä ihminen on siinä mielessä erikoinen bio-organismi, että hän on tietoinen itsestään. Hänellä on tietoisuus. Tietoisuus tarkoittaa Thomas Nagelin klassisen määritelmän mukaan sitä, että tietoisen olennon olemisen voidaan ajatella tuntua joltain.
Ihmisenä oleminen todellakin tuntuu joltain. Se tuntuu luvattoman usein kurjalta, kun ottaa huomioon, että olemista ei kestä maailmankaikkeuden mittakaavasta katsottuna kovin kauan.
Hetken kestää elämä/ ja sekin synkkä ja ikävä.
Luolamiesaikoina homo sapiens-lajin edustajilta ei vaadittu paljon. Riitti kun pysytteli hengissä niin kauan, että lisääntyi ja sai pidetyksi jälkikasvunsa hengissä, kunnes he pystyivät pysyttelemään hengissä itse. Voi niitä aikoja.
Nyt on toisin. Nyt ei riitä mikään. Ei riitä, että on ja elää. Elämällään on myös tehtävä jotain. Elämän olisi oltava mielekästä. Olisi saatava aikaan jotain merkittävää. Jos epäonnistuu näissä elämisen sulkeisissa, on epäonnistunut yksilö.
Kun katselee elämänmenoa, niin on hämmästyttävää, miten samalla lailla kaikki elävät. Tämä johtuu tietysti siitä, että hyvinvointivaltioissa yhteiskunta ikään kuin auraa kansalaisilleen polkuja, joita pitkin heidän oletetaan kulkevan. Teollistumisen alkuvaiheessa syntyi tarve saada kuuliaisia työntekijöitä tehtaisiin ja niinpä heitä alettiin jo lapsesta asti tähän valmentaa. Syntyi koululaitos, joka monessa mielessä yhä muistuttaa tuotantolaitosta, kuten englantilainen koulukriitikko Sir Ken Robinson on huomauttanut. Kellot soivat, marssitaan jonoissa, syödään ruokaloissa ja, ennen kaikkea, tehdään kuten sanotaan. Tätä projektia alettiin kutsua kansansivistykseksi ja oli siinä varmasti mukana myös aitoa halua sivistää tietämättömiä – tiettyyn rajaan asti.
Mutta se, että koululaitos ei ole olennaisesti muuttunut sen alkuajoista, johtunee siitä, että sen tärkein tehtävä on aina ollut kasvattaa kuuliaisia kansalaisia, jotka eivät ryhdy sooloilemaan. Kuten elämäntapavalmentaja Ymmi Hinaaja on todennut, ei se elämä vaan mene niin, että kaikki tekevät mitä tahtovat.
Nykyisin on mahdotonta edes kuvitella maailmaa ilman koululaitosta. Koulun käytyään ihminen on sosiaalistunut kansalaiseksi, joka tietää, mitä häneltä odotetaan. Hänen tulee opiskella, hankkia ammatti, mennä naimisiin, lisääntyä eli tuottaa tulevia veronmaksajia, tehdä työtä ja maksaa veroja niin kauan kuin voimia riittää. Lopussa seisoo kiitos eli eläke, jolloin voi mennä vaikka Espanjaan pelaamaan golfia.
Sellaista se elämä on. Paitsi silloin, kun ei ole. Elämässä voi nimittäin käydä myös huonosti. Voi olla, ettei koskaan pääsekään Espanjaan golfaamaan.
Kun elämä yllättää ikävästi, hyvin usein ihmisen valtaa ensimmäiseksi turvattomuuden tunne. Kun avioliitto päättyy, terveys menee, joutuu työttömäksi tai päätyy konkurssiin, ryhdymme kauhuissamme kyselemään kuten My Fair Ladyn Eliza, Tohtori Higginsin jättäessä hänet, että miten minun nyt käy. Katselemme vierestä, kun muut hiihtävät edelleen samoja tuttuja latuja mutta meillä ole aavistustakaan, mitä meidän pitäisi tehdä. Koulussa ei opeteta selviämään elämän yllättävistä käänteistä.
Aikuinen, kohtuullisen terve ihminen on kuitenkin täysin kykenevä selviämään elämästään aivan ilman koulutustakin. Kuolemasta meidän ei kukaan odotakaan selviävän vaikka tavallaanhan me selviämme siitäkin. Jokainen meistä osaa kuolla, aivan samoin kuin osaamme kaikki syntyä. Iäkäs äitini on tosin alkanut epäillä kuolemiskykyään odotettuaan sitä hartaasti jo vuosia, tuloksetta. Mutta kyllä se sieltä tulee. Käymään vain tänne tullaan eikä olemaan.
Bruce Kramer, ALS-sairauteen kuollut perheenisä ja yliopiston opettaja, kirjoitti sairauskokemuksestaan kirjan jonka nimi sopii mielestäni motoksi meille kaikille: We Know How This Ends. Living While Dying. Tämä on elämäntaidon ydin. Kuinka elää, kun tietää kuolevansa. Mehän kaikki olemme tässä tilanteessa.
Brucen vastaus oli: keskittyen tähän hetkeen ja eläen jokaisen kuin seuraavaa ei olisi. Vielä kuoleman kynnykselläkin voimme siis elää täysillä ja itseasiassa monet ryhtyvätkin juuri silloin niin elämään.
Meillä on aivan loputtomasti kekseliäisyyttä, voimavaroja ja luovuutta ratkaista kaikki eteentulevat ongelmamme. Pelko, ettemme kykene, on juuri sitä: pelkoa. Pelko on luottamuksen vastakohta. Pelkoa lietsoo se, että ryhtyy vertaamaan itseään muihin. Tämä hämärtää asioiden todellista laitaa. Meillä ei juuri koskaan mene absoluuttisesti huonosti. Meillä menee huonosti vain suhteessa toisiin. Helvetti tuntuu todellakin olevan toiset ihmiset, kuten Sartre totesi.
Vaikeissa tilanteissa meille aukenee kaksi pääväylää: joko takaisin sinne, mistä tulimme, tai jonnekin aivan muualle. Koska meidät on sosiaalistettu turvallisuushakuisiksi ja luulemme tutun elämän olevan turvallista elämää, meillä on suuri kiusaus pyrkiä palaamaan sinne, mistä tulimme. Joskus se voi olla aivan hyvä ratkaisu. Mutta usein elämän käännekohdat ovat mahdollisuuksia pohtia, mitä todella haluaisimme tehdä. Puhutaan trauman jälkeisestä kasvusta. Tässä tilassa ihminen alkaa usein elää juuri niin kuin kuolemaa tekevät ihmiset meitä kehottavat: tehden vähemmän töitä, viettäen enemmän aikaa lähimmäistensä kanssa ja nauttien elämästä enemmän. Kuoleville, kuten Brucelle, valkenee lopulta, että tekemisen sijaan tärkeintä elämässä onkin oleminen. Viimeisen rajan takana ei tee mitään ylityökorvauksillaan, eläkesäästöillään ja ansioluettelollaan. Voisiko tämän oppia jo eläessään?
Vaikka elämä ei ole mikään olento ja siihen luottaminen tuntuu siksi oudolta ajatukselta, elämän prosessiin voi minusta luottaa aivan täysin. Siihen voi luottaa kun löytää voimansa ja turvan omasta sisimmästään. Meditointi on ainoa tuntemani keino, joka auttaa tässä. Kun sisäisen turvansa on löytänyt, on todellinen elämänsä supersankari. Selviää mistä vain. Minäkin selvisin juuri juurihoidosta. Tarkemmin ajateltuna siinä ei ollut mitään selviämistä, sillä makasin koko toimenpiteen ajan hoitotuolilla eikä minun tarvinnut tehdä muuta kuin inahtaa, jos sattui. Sain silloin puudutusta. Hammaslääkäri sen sijaan teki töitä, kirjaimellisesti hartiavoimin. Mutta loppujen lopuksi hänkin taisi selvitä tilanteesta ilman suurempia sielullisia vaurioita.
Elämästä ei selviä hengissä mutta jos muistaa elämänsä aikana keskittyä olemiseen, se ei olekaan yhtään kurja ja ikävä vaan kaikessa hulluudessaan kertakaikkiaan ihana.