Elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin vitsit ovat vähissä. Aika on loppumassa. Rahat on loppumassa. Keinot ovat loppumassa.
Mitä tehdä?
Olen oppinut uskomaan maailmankaikkeutta liikuttavaan voimaan, jota kutsutaan vetovoiman laiksi. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että sitä saa mitä on. Eli se millainen olet ja millaiseksi itsesi tunnet, määrittelee sen, mitä elämässäsi tulee eteen.
Amy Cuddy on Harvardista valmistunut psykologi joka joutui nuorena pahaan auto-onnettomuuteen. Sen seurauksena hän sai vakavan aivovamman, joka suuresti heikensi hänen kognitiivisia kykyjään. Lyhyesti sanottuna Amy tyhmeni. Hänen poikkeuksellinen älykkyysosamääränsä putosi tasolle, jolla college-tutkinnon suorittaminen olisi mahdotonta. Näin hänelle sanottiin.
Amy oli toista mieltä. Hän uurasti sinnikkäästi eteenpäin ja kaatoi esteen toisensa jälkeen kunnes pääsi Harvardiin opettajaksi asti.
Mikä meissä ihmisissä on, että pahaan varautuminen käy meiltä helpommin kuin hyvään varautuminen?
Syy on varmasti osaksi historiassamme. Ammoisina aikoina oli pakko kartoittaa uhkia, että osaisi niiltä suojautua ja kerätä ravintoa varastoon silloin kun sitä oli. Elämä oli jatkuvaa selviytymistaistelua. Toisaalta se ei ehkä ollut aivan niin synkkää kuin nyt kuvittelemme. Antropologi Marshal Sahlins on kirjoittanut kivikauden taloudesta ja todennut, että metsästäjäkeräilijät tekivät työtä hyvin vähän verrattuna nykyihmiseen, arviolta noin muutaman tunnin vuorokaudessa. He viettivät paljon aikaa nukkumalla, leikkimällä ja hengailemalla keskenään.
Haaveilun on todettu olevan terveellistä ja se on usein myös tuloksellista. Haaveillessaan tulee samalla visualisoineeksi haaveittensa kohteen koska muutenhan haaveilu ei oikein onnistuisi.
Visualisoiminen väläyttää aivoillemme mahdollisuuden ja koska tämä harmaa päänsisäinen mysteerimössömme ei osaa erottaa toteuttamiskelpoista mahdollisuutta mahdottomasta, se ryhtyy oitis järjestelemään aivosolujamme sellaiseen järjestykseen, että voisimme toteuttaa sen mistä haaveilemme.
Kuolema on kamala asia. Sitä ei haluaisi lainkaan ajatella. Siitä huolimatta sitä joskus ajattelee. Minä olen ajatellut sitä viime päivinä melkoisesti, erilaisten merkityksellisten yhteensattumien eli synkronisaatioiden takia.
Ensin tulin katsoneeksi dokumentin How To Die In Oregon, joka käsitteli oikeutta päättää päivänsä vaikean sairauden kohdatessa. Oregon on se Yhdysvaltojen osavaltio, jossa tämä on mahdollista.
Saattaa kuulostaa hieman mahtipontiselta, mutta olen viimeaikoina oivaltanut jotain olennaista Maailmankaikkeuden toiminnasta.
Olen oivaltanut jotain, jonka olen aina kyllä tiennyt. Olen muistaakseni jopa blogannut aiheesta.
Nimittäin, että asiat menevät paremmin kun niiden kulkua ei yritä ohjailla.
Katsoin vastikään Netflixistä elokuvan I am. Se on Tom Shadyacin ohjaama dokumentti elämän mielekkyyden etsimisestä ja sen löytämisestä.
Shadyac, menestynyt ja rikastunut hollywoodilainen komediaohjaaja, joutui vakavaan polkupyöräonnettomuuteen. Hän sai pahan aivotärähdyksen, josta toipuminen vei kauan. Tärähdyksen seurauksena oli vaikea jälkitila (post-concussion syndrome), joka ilmeni vakavana masennuksena ja vei Shadyacin itsetuhon partaalle.
Shadyacille kävi niin kuin monelle pohjakokemuksen kokeneelle käy: paluu entiseen kävi mahdottomaksi. Shadyac myi omaisuutensa, lahjoitti suuren osan hyväntekeväisyyteen ja muutti asumaan vaatimattomaan asuntoon.
Nyt on aika tehdä hyviä päätöksiä. Näistä ensimmäinen on tämä: Älä tee uudenvuoden lupauksia. Ne on, kuten me kaikki tiedämme, tarkoitettu rikottaviksi. Miksi? Siksi, että lupaukset kohdistuvat yleensä tulevaisuuteen eikä meillä ole mitään pääsyä sinne juuri nyt. Jos haluat esimerkiksi pudottaa painoasi, älä missään nimessä ala laihduttaa. Poista sana dieetti sanavarastostasi. Heti! Älä ikinä…
Minun on nyt tultava kaapista ulos.
Olen rasisti.
Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, jotka ovat ennakkoluuloisia, vihamielisiä ja typeriä. Kuulun joukkoon, joka sylkee tummaihoisten silmille, kääntää päänsä kun maahanmuuttajalapsia potkitaan päähän ja haluaa rajat kiinni.
Olen lisäksi vielä sotaveteraanin tytär.
Katsoin eilen Netflixistä dokumenttielokuvan nuoresta newyorkilaismiehestä, Jonas Elrodista, joka alkoi yhtäkkiä nähdä henkimaailman olentoja. Tämä irokeesihiuksinen filmintekijä ei ollut koskaan ollut mitenkään hengellinen eikä tuntenut näihin asioihin mitään vetoa. Mutta siinä hän yhtäkkiä oli, henkien kanssa. Aluksi tilanne oli hänelle vaikea. Miten elää maailmassa, johon on auennut uusi ulottuvuus? Miten selvitä arjesta kuuden aistin…