Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan.
Herään klo 7:21. Sytytän kaksi tuikkua ikkunalaudalle ja menen vessaan. RPM – rise, pee, meditate, kuten Deepak Chopra neuvoo.
No niin, tulen kaapista. En ole kovin kummoinen meditaatio-ohjaaja. Joulunpyhinä jätin meditoinnit väliin. Tekosyiden lista on pitkä kuin jouluostosten kassakuitti. Piti istua perheen kanssa sohvalla. Piti käydä sukulaisissa. Piti katsoa telkkarista jouluohjelmia. Piti tunnelmoida kuusen alla. Piti olla jatkuvasti laittamassa ruokaa pöytään tai siivoamassa sitä pois. Aikaa meni myös kelmuttamiseen ja purkinkansien etsimiseen. Ei siinä ehtinyt meditoida.
Jouluaattoon liittyy latausta. Se voi olla hyvä lataus tai huonompi. Oli se mitä oli, olet nyt siinä. Ne asiat, jotka on tehty, on tehty ja niitä joita ei ole tehty, voi poistaa kovalevyltä. Tämä päivä on päivä muiden joukossa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, ellet halua tehdä siitä ihmeellistä. Tämänkin päivän voi elää kuin…
Hiljaa, hiljaa joulunkellot kajahtaa. Tässähän on tietysti ristiriita. Kellot tuskin voivat ”kajahtaa” kovinkaan hiljaa. Hiljaisuutta ja rauhaa jouluna kuitenkin halajamme. Olosuhteet eivät aina ehkä tarjoa mahdollisuuksia hiljentymiseen, etenkään lapsiperheissä. Mitä tehdä?
Elämästä ja maailmasta voi olla montaa mieltä, mutta ihmeellisenä niitä ainakin on pidettävä.
Oletan, että tänään pukkaa hieman kiirettä. Kiireen keskellä maailma alkaa näyttää juoksuradalta. Kiireestä seuraa väsymystä ja väsymys vääristää asioiden mittasuhteet.
Meistä monet etsivät maailmassa kauneutta kuin suurta aarretta. Haluamme itse olla kauniita ja haluamme muidenkin olevan kauniita. Asetamme kauneudelle kriteerejä ja ahdistumme, jos emme täytä niitä. Mistä nämä kriteerit tulevat?
On selvää, että kaikki ihmiset ovat syntymäkauniita. Rumaksi ihmisen tekevät vain rumat ajatukset. Erityisen ruma ajatus on pitää itseään rumana.
Myötätunto on älykästä. Myötätuntoinen ihminen toimii fiksusti. Myötätunto hyödyttää aina enemmän myötätuntijaa kuin sen kohdetta.
Kun maailmassa tapahtuu kauheita, vältä kiusaus osallistua kollektiiviseen kauhisteluun. Sinun ei tarvitse huudella sosiaalisessa mediassa miten järkyttynyt olet. Sinun ei tarvitse osallistua kampanjoihin minkään puolesta tai mitään vastaan.
Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa, mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Näin pohdiskelee seitsemän veljeksen Aapo. Rakastaminen tuntuu helpolta silloin, kun saa vastarakkautta. Silloin se käy kuin itsestään. Mutta entä jos rakkaus on yksipuolista? Jos rakastettu jättää? Jos kukaan ei rakasta? Yksipuolisen rakkauden vallatessa auttaa näkökulman…
We are not human doings. We are human beings.
Emme ole ihmisteontoja, olemme ihmisolentoja. Meidän ei tarvitse tekojemme kautta oikeuttaa olemassaoloamme. Riittää, että olemme.
Voisi kuvitella, että puhdas oleminen olisi meille helppoa, mutta eihän se ole. Aina pitäisi tehdä jotain. Jokaisen elämän hetken pitäisi olla merkityksellinen. Merkityksellisyyttä haetaan suorituksilla. Niitä sitten vertaillaan toisten suorituksiin.
Joulun taika perustuu siihen, että kun ensin huhkitaan, niin sitten on mukava levätä. Koti on siisti, kaapit täynnä ruokaa ja lahjat paketoitu. Huh! Ennen kuin tähän päästään, on pitänyt tehdä paljon työtä. Jos lopputulos on niin syvä uupumus, että joulunrauhan julistuksen sijaan julistetaan joulusota, äiti lyyhistyy aattona lanttulaatikkoon ja loput pyhät murjotetaan, on ehkä syytä tarkistaa tätä ”ensin työ ja sitten leikki” –strategiaa.