Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulusi, sanovat Martat. Tämä vapahtava ajatus on ollut monelle meistä yhtä tervetullut kuin äidin halaus.
Tässä sinänsä ihanassa ajatuksessa on vain se ongelma, että me emme vain vietä komeroissamme joulua, vaan elämme niissä jatkuvasti. Se miten teemme jotain, kertoo siitä, miten teemme kaiken. Komeromme olemme me. Me olemme komeromme.
Mikä joulu on? Joulu on valon juhla. Se on peräisin pakanaesi-isiemme viettämästä pimeyden taittumisen juhlasta. Myöhemmin siihen liitettiin Jeesuksen syntymäjuhlan vietto.
Me ihmiset rakastamme spekulointia. On ammatteja, joissa leipä tulee juuri siitä. Tällainen on esimerkiksi toimittajan ammatti. Heidän on usein nyhjäistävä tyhjästä ja kirjoitettava juttu vaikka faktoja ei juuri olisi. Me kansalaiset sitten luemme nämä spekulaatiot ja alamme itsekin spekuloida.
Keskiviikkoaamuna 9.11. heräsimme maailmassa, jossa mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Yhdysvaltain presidentiksi on valittu suurisuinen, arvaamaton ja huonostikäyttäytyvä oranssinvärinen miljardööri, jolla ei ole kokemusta politiikasta, asevoimista tai yhteiskunnallisista asioista. Monet ovat peloissaan. Useat suruissaan. Jotkut jopa täydessä paniikissa.
Tätä kirjoittaessani suomalainen laulaja Saara Aalto valmistautuu Britannian X-Factor -kilpailun seuraavaan vaiheeseen. Hän on raivannut tiensä kahdeksan parhaan joukkoon, vieraalla maalla, kilpailun ainoana ei-brittinä. Se on huikea saavutus. Saara on jokaisessa esityksessä antanut kaikkensa ja yltänyt huippusuorituksiin.
Eräs ystäväni antoi palautetta viime viikon haasteestani, jonka tarkoituksena oli pitää kahden viikon tauko murehtimisesta. Hän sanoi sen olevan todella vaikeaa yrittäjälle. Yrittäjän elämähän on jatkuvaa kamppailua. Jos hetkeksikään hellittää, korttitalo on vaarassa romahtaa.
Mutta minkä hellittämisestä oikeastaan on kyse?
Ja millä tavalla murehtiminen auttaa pitämään korttitaloa kasassa?
Viime viikonloppuna tein päätöksen: keskityn seuraavat kaksi viikkoa seuraavan kirjani kirjoittamiseen enkä ajattele mitään muuta. Kuvittelen, että mitään muuta ei ole. Ajattelen myös, etten tarvitse mitään, mitä minulla juuri nyt ei ole. Keskityn kaikin voimin siihen, mitä juuri nyt on niin kuin se olisi parasta, mitä voi olla.
Teen päivän työni niin hyvin kuin pystyn ja olen kuin huomista ei tulisi eikä eilistä olisi tapahtunut. Teen asioita, joista nautin. Keskityn voimaan hyvin.
Kuuntelin eilen Esther Hicksiä, amerikkalaista henkistä opettajaa. Hän puhui rakkaudesta.
Estherin mukaan rakkaus on linjausta (alignment). Rakkaus on siis tunne, jota tunnemme, kun olemme linjauksessa.
Luin joitain vuosia sitten erään ALS-diagnoosin saaneen miehen haastattelun. ALS on kuolemaan johtava sairaus, joka halvaannuttaa kehon vähitellen. Toivoa paranemisesta ei ole. Toivottomuuteen heittäytymisen sijaan mies kertoi päättäneensä suhtautua sairauteensa uteliaasti. Se olisi hänen elämänsä viimeinen seikkailu.
Ja niinhän se olikin.
Usko siirtää vuoria, sanotaan. Usko on aivoille terveellistä, sanoo taas aivotutkija Andrew Newberg. Itse asiassa hän sanoo sen olevan aivojen kannalta terveellisintä, mitä ihminen voi tehdä. Se on jopa terveellisempää kuin meditointi.
Mutta mihin pitäisi uskoa?